Siirry pääsisältöön

hymyilevä helsinki

Olin valtaosan viime viikosta Helsingissä, kirkon oppilaitostyöntekijöiden koulutuksessa. Kuuntelimme mielenkiintoisia esityksiä koulutuspolitiikan tulevaisuudesta, jaoimme keskenämme työssämme eteen tullutta ja vain iloitsimme siitä, että tätä yksinäistä työtä on Suomessa tekemässä kuitenkin näin hieno (ja hivenen persoonallinen) joukko.

Väsyneenä hotellille raahautuessani päätin sitten piipahtaa syömässä falafelit läheisessä pikaruokalassa. Kyseinen paikka, Eerikin Pippuri, ansaitsee saada nimensä mainituksi jo pelkästään siitä syystä, että se oli täysin vastakkainen edellisen blogi-postaukseni palvelukulttuurille.

Sisään astuessa minut toivotettiin heti tervetulleeksi, tilaukseni otettiin ystävällisesti vastaan ja kaikkea palvelua - ja ilmapiiriä yleensäkin - sävyytti nykyään varsin harvinainen hyväntuulisuus. Tilaustani odotellessa kiinnitin huomiota siihen, että hyväntuulisuus tarttui välittömästi ihmisiin heidän astuessaan sisään ja tultuaan tervehdityiksi. Ja lähtiessään JOKAINEN huikkasi keittiöön vilpittömältä kuulostavan kiitoksen.

En tarkoita vetää tästä jenkkiläisiä "hymyile, niin maailma hymyilee takaisin sinulle" -latteuksia. Enkä edes aio kirjoittaa mitään opetusta tai suurta ajatusta aiheesta. Lähinnä kai vaan haluan sanoittaa taas sen tutun havainnon, että niin helposti me ihmiset - puolin ja toisin - heijastelemme toisiimme tunnetiloja hyvässä ja pahassa.

Ja siksi joskus se hymy tai ystävällinen sana voi piristää toisen päivää aika tavalla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Eikö nukuta? Vinkkejä nukahtamiseen

Kesä on takana, työt ja koulut alkavat. Loman aikana tuli ehkä opeteltua toisenlainen päivärytmi. Ehkä myös kaikki syksyn aloittamiseen liittyvät stressaa, ja vaikuttaa nukkumiseenkin? Tässä videossa muutama vinkkini siihen, miten ainakin itse saan paremmin itseni nukahtamaan.