Tämä vuosi on alkanut vauhdikkaasti, olen nimittäin taas kerran mukana WorldSkills -kisoihin tähtäävän maajoukkueemme joukkuepappina. On ilo olla mukana tuossa toiminnassa. Joukkueen tukitiimi on ennalta tuttu ja henkilökemia pelaa. Joukkueen valmennuksessa ja itse kisajärjestelyissä on mukana paljon turkulaisia ammattikoulujen opettajia ja eräs rehtorikin. Ja varmuudella tänäkin vuonna maailman huippuja vastaan kisaamaan on lähdössä ainakin yksi turkulainen kilpailija.
Kilpaileminen oman alansa maailman huippuja vastaan on kova rääkki. Kilpailijoilla on edessä neljä täysimittaista työpäivää, joiden aikana pitää koko ajan kyetä tekemään ammatillista huippusuoritusta, rinnalla toiset vähintään yhtä taitavat kilpakumppanit. Siinä niin oma osaaminen, fyysinen ja henkinen kunto, ravinto- ja nestetankkaus kaikki näyttelevät tärkeää roolia. Ja siksi kisoihin ei lähdetäkään ihan tuosta vaan, vaan kisavuosi on täyttä treenaamista osana omaa työtä ja oman työn ohessa. (Muualla maailmalla kuulemma jotkut treenaavat kolmekin vuotta täyspainoisesti kisoja kohti, kuukausipalkan turvin. Suomessa tuohon ei ole vielä lähdetty. Ehkä onneksikin.)
Kaiken ytimessä suoritteessa on se, että kilpailija tuntee itsensä. Omat vahvuudet ja heikkoudet. Tietää, mistä ammentaa voimaa, tietää, missä tarvitsee vielä kehittyä.
Ja tuo itsensä tunteminen olisi kai hyväksi meille jokaiselle, ei-niin-maailman-huipputasolla-suorittavallekaan. Arjen melskeessä ja meiningeissä me vain niin usein toimimme, emme tarkkaile itseämme.
Olen lukenut viimeaikoina edesmenneen jesuiitan Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen, jonka keskeinen viesti on juuri pysähtyä pohtimaan omaa itseään. Sitä, kuka minä todella olen, kaiken minua muka määrittävän kuorman alla. Asettua ikäänkuin sivussa seisovaksi tarkkailijaksi omalle elämälle, ja sanoa:"Ahaa, tuosta Atte ärsyyntyi. Miksihän siinä kävi niin? Ahaa, tuollasen tavaran Atte haluaisi ostaa, mitä se hänelle edustaa?"
Ja kun syyn tai syyt lopulta oivaltaa, tuntee itseään taas vähän paremmin. Ja sitä kautta pystyy kohtaamaan toisen ihmisen paremmin, pystyy kuulemaan sen, mitä toinen sanoo.
Kilpaileminen oman alansa maailman huippuja vastaan on kova rääkki. Kilpailijoilla on edessä neljä täysimittaista työpäivää, joiden aikana pitää koko ajan kyetä tekemään ammatillista huippusuoritusta, rinnalla toiset vähintään yhtä taitavat kilpakumppanit. Siinä niin oma osaaminen, fyysinen ja henkinen kunto, ravinto- ja nestetankkaus kaikki näyttelevät tärkeää roolia. Ja siksi kisoihin ei lähdetäkään ihan tuosta vaan, vaan kisavuosi on täyttä treenaamista osana omaa työtä ja oman työn ohessa. (Muualla maailmalla kuulemma jotkut treenaavat kolmekin vuotta täyspainoisesti kisoja kohti, kuukausipalkan turvin. Suomessa tuohon ei ole vielä lähdetty. Ehkä onneksikin.)
Kaiken ytimessä suoritteessa on se, että kilpailija tuntee itsensä. Omat vahvuudet ja heikkoudet. Tietää, mistä ammentaa voimaa, tietää, missä tarvitsee vielä kehittyä.
Ja tuo itsensä tunteminen olisi kai hyväksi meille jokaiselle, ei-niin-maailman-huipputasolla-suorittavallekaan. Arjen melskeessä ja meiningeissä me vain niin usein toimimme, emme tarkkaile itseämme.
Olen lukenut viimeaikoina edesmenneen jesuiitan Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen, jonka keskeinen viesti on juuri pysähtyä pohtimaan omaa itseään. Sitä, kuka minä todella olen, kaiken minua muka määrittävän kuorman alla. Asettua ikäänkuin sivussa seisovaksi tarkkailijaksi omalle elämälle, ja sanoa:"Ahaa, tuosta Atte ärsyyntyi. Miksihän siinä kävi niin? Ahaa, tuollasen tavaran Atte haluaisi ostaa, mitä se hänelle edustaa?"
Ja kun syyn tai syyt lopulta oivaltaa, tuntee itseään taas vähän paremmin. Ja sitä kautta pystyy kohtaamaan toisen ihmisen paremmin, pystyy kuulemaan sen, mitä toinen sanoo.
Kommentit