Siirry pääsisältöön

Viesti

Pioneer 10 (1972) ja Pioneer 11 (1973) -luotaimien mukana tähtiin lähetettiin levylle painettu kuva ihmisistä (mies ja nainen) sekä kuvaus aurinkokunnastamme ja siitä miltä planeetalta löydymme. Tarkoituksena oli välittää tietoa lähettäjistä mahdollisille vastaantulijoille taivaan tyhjyydessä.

Levyihin lipsahti kuitenkin kommunikaatio-ongelmia, jotka huomattiin jälkikäteen. Esimerkiksi ihmisille luultavasti helpoiten tulkittava symboli,suuntaa ja paikkaa osoittava nuoli, ei välttämättä aukene sellaiselle joka ei ole kehittynyt jousella ja keihäällä metsästäväst kädellisestä.

Eikä muuten sekään, että ihmisiä esittävässä kuvassa mies on kohottanut kätensä ystävälliseen moikkaamiseen - käden kohottaminen kun syntyi siitä että piti toista lähestyessä osoittaa olevansa rauhallisissa aikeissa, ilman asetta.

Meidän toimintaympäristömme on ladattu näillä viesteillä jotka otamme annettuina. Tuotteiden mainonta hyödyntää sitä kertoessaan meille, että jonkin tuotteen omistaminen tekee meistä dynaamisia ja nuorekkaita ja cooleja.

Moni ottaa paaston yrityksenä luopua jostakin. Mutta luopumisyritysten ongelma on siinä, että kilvoitellessani ilman jotakin minun ajatukseni ovat kovin usein siinä, mitä ilman yritän olla.

Ehkä parempi olisi, että luopumisen sijaan yrittäisin ymmärtää. Ymmärtää sen, miksi haluan jotakin, mitä merkityksiä siihen liitän, mitä haluan sillä viestiä.

Ja ymmärtäessäni saatan jopa päätyä luopumaan, sillä huomaan, ettei olemiseni olekaan kiinni omistamisesta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita. Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin.

Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on.

Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa UrsanTähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas, jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n.

Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan.

Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi.

Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.

Keitä ne on ne (super)sankarit?

Lapsuuteni supersankarit ovat nyt olleet jo hetken muodissa, elokuvia ilmestyy toisensa jälkeen. Supersankareissa ja pyhimyksissä on jotain samaa: Ne molemmat ovat ihmisyyden ideaaleja, molemmat edustavat jotain puolta meissä ihmisissä äärimmilleen vietynä. Ja koska kyse on ideaalista, ihannetasosta, jokainen tietää, ettei moiseen oikeasti pääse - varsinkaan kun sen enempää supersankarit kuin pyhimyksetkään eivät itse ole vastuussa voimistaan. Ne tulevat muualta. Mutta ihanne kannustaa pyrkimään kohti, kehittämään itseään kohti sitä mitä ideaali edustaa.


Renessanssi-ihmisen malli oli toisenlainen. Siinä ihminen loi itsensä, kehitti osaamista huippuunsa. Osoitti oman erinomaisuutensa. Ihmesankareiden sijaan yhteiskuntamme tuntuu kasvattavan tähän jälkimmäiseen. Ja se on surullista. Se luo vääriä paineita ihmisille, oli kyse sitten ulkonäöstä tai taloudellisesta menestyksestä. Tai mistä vain. Se luo kuvan siitä, että jos ei jollain elämän osa-alueella saavuta ihannetta, on epäonnistuja.…