Siirry pääsisältöön

Luolavertaus

Jonotin näkemään Font-de-Gaumen monivärisiä luolamaalauksia Etelä-Ranskassa. Olin jonossa yli tunnin ennen kassan avautumista, mutten silti päässyt sisään. Luoliin päästettiin vain 70 ihmistä päivässä, ei ennakkovarauksia. Olin pettynyt, mutta samalla iloinen siitä että maalauksia suojellaan. Turistilaumat kun asettavat nämä ainutlaatuiset ihmiskunnan aarteet vaaraan. (Muutama luola on jo kokonaan suljettu yleisöltä.)

Siirryin siis b-suunnitelmaan ja kävin vierailemassa Pech Merlen luolissa. Siellä maalaukset olivat vain yksivärisiä, mutta hyvin vaikuttavia nekin.

Vanhimmat tippukiviluolan maalauksista olivat 24600 vuotta vanhoja! Ja kuitenkin, punaisella värillä rajatut käden olivat kovin nykykädenjäljen näköisiä. Puhveleissa ja hevosissa oli paitsi hyvin tarkkanäköistä luonnon havannointia ja eläinten kehonkielen tuntemusta niin myös taiteellista vapautta ja ilmaisuvoimaa.

Luolan maalaukset muistuttivat minua taas siitä, että meissä ihmissä läpi aikojen on edelleen paljon samaa. Me kykenemme hienoihin asioihin. Me voimme jättää jälkemme maailmaan.

Olennaista kai onkin se, millaisen jäljen haluamme jättää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita. Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin.

Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on.

Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa UrsanTähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas, jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n.

Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan.

Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi.

Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.

Hiljaa

Lomilla ja vapaapäivinä haluan pysähtyä, olla rauhassa, olla hiljaa.
(Ja hiljaisuus ei tarkoita äänettymyyttä, vaan ääniä joita haluan keskittyä kuulemaan.)
Se on helpompaa ilman sosiaalista mediaa ja nettiä.
Sillä pohjimmiltaan sosiaalinen media on samaan aikaa olemista paikalla ja poissa samaan aikaan. Se on minulle tyhjäkäyntiä.
Haluan mielummin oikeasti keskittyä juuri siihen, mitä ympärilläni on.