Elävä Pyhimys?

Sama reitti näyttää erilaiselle silloin kun autoilen sen, silloin kun liikun pyörällä, silloin kun juoksen, silloin kun kävelen. Nopeus vakuttaa siihen mitä havannoin, mitä jään katsomaan, mitä näen ja kuulen. Sama on tapahtunut nyt arjessakin kun on pitänyt hetkiksi muuttaa tahtia. Perspektiivi on muuttunut. Tuttu on jäänyt sivuun ja uusi astunut tilalle. Mitä nyt näen? Mitä minun nyt pitäisi nähdä?

Olen jo kauan viihtynyt eri perinteiden munkkien - Thomas Merton, Ikkyo, Ryokan, Thich Nhat Hanh - tekstien äärellä, ihaillut sitä hiljentymistä arkiseen, yrittänyt toteuttaa sitä oppilaitospapin työssäni. Nyt muuttunut todellisuus on kutsunut minut vielä syvemmälle tuohon maailmaan. Munkit ja nunnat ympäri maailmaa ovat elänee elämää eristyksissä maailmasta. Mitä heiltä voisi oppia tähän poikkeustila-arkeen? Sen, että jokaiselle päivälle riittää se, mitä jokaisena päivänä ennättää. Sen, että säännöllinen päivärytmi tuo rakennetta päiviin - on hyvä erottaa työ ja ei-työ tavalla tai toisella toisistaan. Sen, että siellä "kotiluostarissa" on muitakin asukkaita, joista jokainen tekee omia toimiaan. Toimiaan, jotka osittain liittyvät velvollisuuksiin seinien ulkopuolella, osittain toimia, jotka palvelevat omien seinien sisällä olevia. Molemmat ovat arvokasta. Molemmat ovat osa kokonaisuutta. Jos minä siivoan, tee sinä tänään ruoka. Sitten istutaan hetki yhdessä. Sen, että

Aloittelen ensimmäistä poikkeusviikkoa ja etätöitä, sähköpostit ja viestit on jo purettu. Ja mietin sitä, miten omaehtoinenkin kotiinsulkeutuminen on jo nyt muuttanut arkea: Ostosten keskittäminen ostoreissuihin jokapäiväisen kaupassa käymisen sijaan on vähentänyt autoilua ja tuonut suunnitelmallisuutta kotitöihin. Mikä taas yhdessä harrastusten peruuntumisen kanssa on tuottanut enemmän aikaa kotona. Poistanut kiireen ja suorittamisen, antanut aikaa olla läheisten kanssa sama n katon alla ja etäyhteyksien päässä. Olen terve, enkä pelkää terveyteni puolesta. Olen iloinen, että voin tehdä osani siihen, etten tietämättäni levitä tartuntaa eteenpäin niille joille tauti on vaarallinen. Tässä taudin torjunnassa ja poikkeusajan läpikulkemisessa, toistemme tukemisessa olemme kaikki yhdessä. Näen siis kaiken keskellä myös hyvää. Yhteistyön, kiireettömyyden, ajan läheisten kanssa. Sen, että kansakuntana - ihmiskuntana - pääsemme testaamaan varautumistamme vakaviin epidemioi

Minulla on hyvä auto, jossa on kiveniskuja ja hiusnaarmuja. Kovin harvoin näen itse auton, näen hiusnaarmut ja kiveniskut lasissa. Auto on elämä, naarmut ja kiveniskut vastoinkäymisiä joita elämään kuuluu. Näenkö sen, mikä on hyvin, vai vainko sen, missä kuljen vastatuuleen? Elämä ei ole koskaan täydellistä. Mutta se voi kaikesta huolimatta olla hyvää.

Kärsivällisyys on hankala hyve: Kaikki-mulle-tässä-ja-nyt-ajassa, liikenteen jumiutuessa (kun on olevinaan kiire), kun näen vain sen, mikä odottaa tekemistä, en sitä mitä jo on saatu valmiiksi. Kärsivällisyys on hankala hyve, mutta sitäkin tärkeämpi opeteltavaksi. Sillä moni arvokas asia vaatii aikaa (ja aika saa vain arvostamaan sitä enemmän!), moni kiire on vain kiireen tuntua, ei todellista kiirettä, moni pienikin askel on aina askel eteenpäin.