Siirry pääsisältöön

Tekstit

3,14159 26535...

Olin esittäytymässä opiskelijaryhmälle. Lyhyen monologini jälkeen annoin luvan esittää kysymyksiä, ja niitä tulkin Pleikan pelaamisesta kasvissyöntiin ja papin työn kiemuroista urheiluun. Syntyi hauskaa jutustelua ja vakavaakin pohdintaa.
Sitten joku keksi kysyä piin likiarvoa. "3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288...”, minä vastasin hämmentyneelle yleisölle. Sitten minun piti selittää, että kerran lukion kemian tunnilla minulla oli tylsää ja otimme ystävien kanssa kilpailun siitä, paljonko desimaaleja mahtuisi päähän. Niitä meni aikaan 70. Nyt yli 25 vuoden jälkeen niistä muisti vielä 35.


Koskaan ei tiedä, mitä oppimaansa tarvitsee. Kaikki opittu vie eteenpäin.
Uusimmat tekstit

Vastakohtia

Eräillä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen heimoilla on ollut yhteisöissään varattuna rooli vastakohtien ihmiselle. Ihmisille, joka omalla käytöksellään ja puhellaan pyrkii toimimaan toisin kun sosiaaliset normit määrittävät. Rooli nähtiin positiivisena, sillä se kertoi yhteisölle jotain yhteisön normistosta, sen arvoista ja ehkä sen heikkouksistakin.

Samankaltaista roolia löytyi myös Euroopasta hovinarreista, joilla oli lupa sanoa ääneen asioita joita muut eivät saaneet sanoa. Tai klovneista - jotkut pohjoisamerikkalaiset heimot kuulemma tunnistivat pellessä jotain tuttua suhteessa omaan kulttuuriinsa.

Ja samaa löytyy myyttien ja tarinoiden veijarihahmoista, oli kyse sitten Väiski Vemmelsäärestä tai Lokista. Meistä on hauskaa, kun joku fiktiivinen hahmo poikkeaa totutusta. Osittain siksi, että olemme itse normien sitomia. Ja osittain siksi, että nuo hahmot tuulettavat normistoa ja auttavat meitä näkemään rakenteita, sitä miksi me käyttäydymme niin kuin teemme.

Keitä ne on ne (super)sankarit?

Lapsuuteni supersankarit ovat nyt olleet jo hetken muodissa, elokuvia ilmestyy toisensa jälkeen. Supersankareissa ja pyhimyksissä on jotain samaa: Ne molemmat ovat ihmisyyden ideaaleja, molemmat edustavat jotain puolta meissä ihmisissä äärimmilleen vietynä. Ja koska kyse on ideaalista, ihannetasosta, jokainen tietää, ettei moiseen oikeasti pääse - varsinkaan kun sen enempää supersankarit kuin pyhimyksetkään eivät itse ole vastuussa voimistaan. Ne tulevat muualta. Mutta ihanne kannustaa pyrkimään kohti, kehittämään itseään kohti sitä mitä ideaali edustaa.


Renessanssi-ihmisen malli oli toisenlainen. Siinä ihminen loi itsensä, kehitti osaamista huippuunsa. Osoitti oman erinomaisuutensa. Ihmesankareiden sijaan yhteiskuntamme tuntuu kasvattavan tähän jälkimmäiseen. Ja se on surullista. Se luo vääriä paineita ihmisille, oli kyse sitten ulkonäöstä tai taloudellisesta menestyksestä. Tai mistä vain. Se luo kuvan siitä, että jos ei jollain elämän osa-alueella saavuta ihannetta, on epäonnistuja.…

Aasi

"Myllynkiveä pyörittävä aasi kulki sata mailia. Kun se päästettiin vapaaksi, se jäi paikoilleen. Vaikka jotkut ihmiset kulkevat paljon, he eivät päädy mihinkään. Illan koettaessa he eivät ole nähneet kaupunkia, kylää, luomakuntaa, luontoa, voimaa eivätkä enkeliä. Aivan turhaan nämä raukat ovat vaivaa nähneet."
(Filippuksen evankeliumi 52, Nag Hammadin kätketty viisaus - Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, Dunderberg & Marjanen toim.)

Mitähän myllynkiveä minä olen itse tietämättäni sortunut kiertämään?

Kirjoja

Minä pidän lukemisesta. Kirjat avaavat minulle tien muihin aikoihin ja paikkoihin, niin kuviteltuihin kuin oikeasti olleisiin. Kirjat kertovat minulle sen, millaisena tarinan hahmot nuo paikat ja ajat kokevat, ja sen, millaisena kirjoittaja ne haluaa esittää. Tarinan hahmot prosessoivat elämäänsä, ja heidän prosesseihin voin peilata omaani. Kaikkein sykähdyttävintä on lukea historiallisia tekstejä, siis sellaisia, jotka ovat syntyneet tiettynä aikana kuvaamaan ajan ajattelua ja elämää. Niissäkin kuuluu kirjoittajan ääni.


Kirjat ovat ikkunoita. Ja koska prosessoin tekstiä omassa päässäni, kuvitan tarinat, ne ovat paljon monisyisempiä ikkunoita kuin esim. elokuvat tai tv-sarjat. Voin pysähtyä jonkin asian äärelle. Voin palata muutaman sivun taaksepäin ja tarkistaa, mitä asiasta aiemmin sanottiin. Teksti on toki kirjoittajansa rytmittämää, mutta myös minä määrään tahtia.


Koska kukaan (paitsi Jumala) ei voi elää kaikkina aikoina ja kaikkialla, on kirjat paras tietämäni tapa olla läsnä mon…

lohikäärmeitä ja aarteita

Tarinat joita kerromme toisillemme heijastelevat jollain tavalla inhimillistä kokemusmaailmaa. Siksi tarinoissa on aarteita, joita sankarit tavoittelevat. On lohikäärmeitä tai muita hirviöitä aarteita vartioimassa. On apuvälineitä ja taitoja, jotka sankaria auttavat eteenpäin. Ja on toisia hahmoja, jotka neuvoillaan tukevat sankaria matkallaan.

Ja niinhän se on usein ihmisen elämässä - kuten meidän pappien kuuluu sanoa.

Meillä on päämääriä, jotka siintävät jossain. Niitä kohti pyritään.
Ennen niihin pääsemistä matkalla tulee vastaan haasteita. Tuntematon tie pelottaa.

Meillä on tietoa ja taitoa, joka karttuu koko ajan sitä mukaa kuin matka etenee.
Meillä on kanssakulkijoita, joilta saamme tukea.

Sankarin tavoin myös me kukistamme lohikäärmeet ja voitamme vaikeudet. Saamme aarteita, aika ajoin. Ja joka tapauksessa olemme taas aina yhden matkan verran viisaampia.