Siirry pääsisältöön

Tekstit

Aitouteen uskaltaminen

Pappisuraa pohtiessani sain hyvän neuvon silloiselta arkkipiispalta: "Sinun pitää olla oma itsesi. Ihmiset näkevät kyllä läpi jos yrität olla jotain muuta, ottaa papin roolia. Ole pappi sellaisena kuin olet."

Se on yksi parhaita oppeja joita olen saanut, jota yhä kannan mukanani. Kannattaa pyrkiä aitouteen omassa olemisessaan ja tekemisessään.

Se oli myös oppi, jota en ehkä odottanut saavani. Ja kuitenkin, kaikki ne kohtaamiset mitä päiviin mahtuu toisten ihmisten kanssa ovat tilaisuuksia oppimiseen. Varsinkin silloin, kun uskallamme olla aitoja.
Uusimmat tekstit

Parempi minä

Olen viime aikoina onnistunut parantamaan juoksutuloksiani 5km matkalla. Treeni tuntuu mielekkäältä siksi, etten kisaa kenenkään toisen tuloksia vastaan. Kisaan itseäni vastaan, verrokkina aikaisempi juoksunopeuteni.

Omaa kehittymistä ajatellen olennaista on tulla paremmaksi versioksi omasta itsestäni, ei paremmaksi kuin joku toinen.

Valmis

Siitä on jo aikaa, mutta kerran minulla tuli vastaan hetki asioille joita muuten ei ennätä tehdä. Minulle se siinä hetkessä tarkoitti keittiöremonttia. Vanhat kaakelisaumat olivat siinä kunnossa, että kun kaakeleita pyyhki, niin saumat lähtivät rättiin mukaan.

Katsoin netistä ohjeet sille miten asian saisi korjattua itse - korjattavat kaakelit olivat keittiössä paikassa, jossa vesieristyksen lisääminen ei ollut tarpeen, pienen remontin voisi tehdä siis itse.

Hankin työvälineet ja -aineet ja aloitin työn. Jännitti, sillä uuden aloittaminen jännittää.

Vanhat saumat lähtivät irti hyvin, mutta samalla kävi ilmi, että seitsemän laattaa oli kiinni pelkkien saumojen varassa - vuodet olivat tehneet tehtävänsä ja rappaus laattojen takana rapautunut. Pienen remontin sijaan vastaan tulikin siis isompi remontti. Onneksi yhä itse tehtävä, mutta uutta sai opetella lisää. Ostaa lisää työkaluja ja tarvikkeita. Käyttää enemmän aikaa kun oli kuvitellut.

Mutta kärsivällisesti tehden sekin tuli tehdyksi…

Joulu 2018

Me emme ole niitä mahtavia jotka laittavat tapahtuman aluille – Jumala tai Rooma. Me emme ole lapsen vanhemmat. Me olemme paimenet, arjen keskeltä kutsutut, jotka kuulevat enkelien viestin. Tai me olemme ne, joille paimenet tuon viestin välittävät seimeä etsiessään. Ne, jotka tulemme itsekin temmatuiksi seimen äärelle.
Tässä se nyt on, joulu ja joulun Lapsi. Tässä on aika jolla Jumala pysäyttää ajan hetkeksi. Tässä on lahjoista suurin, rakkauden ilmaus meille kaikille. Jotain, minkä äärelle meidät kaikki yhdessä kutsutaan. Muu jää taka-alalle. On vain nyt, ja ihmiset lähellämme, toiset Jumalan ihmeen ihmettelijät jotka kohtaamme joulun äärellä. On vain seimi, jossa Jumala kohtaa meidät.

3,14159 26535...

Olin esittäytymässä opiskelijaryhmälle. Lyhyen monologini jälkeen annoin luvan esittää kysymyksiä, ja niitä tulkin Pleikan pelaamisesta kasvissyöntiin ja papin työn kiemuroista urheiluun. Syntyi hauskaa jutustelua ja vakavaakin pohdintaa.
Sitten joku keksi kysyä piin likiarvoa. "3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288...”, minä vastasin hämmentyneelle yleisölle. Sitten minun piti selittää, että kerran lukion kemian tunnilla minulla oli tylsää ja otimme ystävien kanssa kilpailun siitä, paljonko desimaaleja mahtuisi päähän. Niitä meni aikaan 70. Nyt yli 25 vuoden jälkeen niistä muisti vielä 35.


Koskaan ei tiedä, mitä oppimaansa tarvitsee. Kaikki opittu vie eteenpäin.

Vastakohtia

Eräillä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen heimoilla on ollut yhteisöissään varattuna rooli vastakohtien ihmiselle. Ihmisille, joka omalla käytöksellään ja puhellaan pyrkii toimimaan toisin kun sosiaaliset normit määrittävät. Rooli nähtiin positiivisena, sillä se kertoi yhteisölle jotain yhteisön normistosta, sen arvoista ja ehkä sen heikkouksistakin.

Samankaltaista roolia löytyi myös Euroopasta hovinarreista, joilla oli lupa sanoa ääneen asioita joita muut eivät saaneet sanoa. Tai klovneista - jotkut pohjoisamerikkalaiset heimot kuulemma tunnistivat pellessä jotain tuttua suhteessa omaan kulttuuriinsa.

Ja samaa löytyy myyttien ja tarinoiden veijarihahmoista, oli kyse sitten Väiski Vemmelsäärestä tai Lokista. Meistä on hauskaa, kun joku fiktiivinen hahmo poikkeaa totutusta. Osittain siksi, että olemme itse normien sitomia. Ja osittain siksi, että nuo hahmot tuulettavat normistoa ja auttavat meitä näkemään rakenteita, sitä miksi me käyttäydymme niin kuin teemme.

Keitä ne on ne (super)sankarit?

Lapsuuteni supersankarit ovat nyt olleet jo hetken muodissa, elokuvia ilmestyy toisensa jälkeen. Supersankareissa ja pyhimyksissä on jotain samaa: Ne molemmat ovat ihmisyyden ideaaleja, molemmat edustavat jotain puolta meissä ihmisissä äärimmilleen vietynä. Ja koska kyse on ideaalista, ihannetasosta, jokainen tietää, ettei moiseen oikeasti pääse - varsinkaan kun sen enempää supersankarit kuin pyhimyksetkään eivät itse ole vastuussa voimistaan. Ne tulevat muualta. Mutta ihanne kannustaa pyrkimään kohti, kehittämään itseään kohti sitä mitä ideaali edustaa.


Renessanssi-ihmisen malli oli toisenlainen. Siinä ihminen loi itsensä, kehitti osaamista huippuunsa. Osoitti oman erinomaisuutensa. Ihmesankareiden sijaan yhteiskuntamme tuntuu kasvattavan tähän jälkimmäiseen. Ja se on surullista. Se luo vääriä paineita ihmisille, oli kyse sitten ulkonäöstä tai taloudellisesta menestyksestä. Tai mistä vain. Se luo kuvan siitä, että jos ei jollain elämän osa-alueella saavuta ihannetta, on epäonnistuja.…