- lukukausien aikana blogi päivittyy noin kerran viikossa -



tiistai 20. syyskuuta 2016

Sankarin tarina

Tein työohjauskoulutuksen lopputyöni ns. yleisen myytin kaarta noudattavien tarinoiden kaaresta. Tai sitä liipaten.

Useimmat tarinat menevät nimittäin säännönmukaisesti saman kaavan mukaan: sankarin arki murtuu, hän joutuu muutoksen keskelle, "autiomaahan", "toiseuteen", missä arjen säännöt eivät pelaa. Hän kohtaa matkallaan auttajan, jolta saa neuvoja ja välineitä eteen tuleviin haasteisiin. Hän joutuu kulkemaan tulikokeen läpi, jossa "kuolee" ja nousee kuolleista - symbolisesti siis hylkää vanhan minän ja kasvaa uudeksi minäksi, joka kantaa mukanaan matkan tuomia hedelmiä. Sitä aarretta lohikäärmeen luolassa, prinsessa ja puolta valtakuntaa.

Tuo kaari löytyy (tosi-tv:tä myöten) aikamme kerrotuista tarinoista. Ja hyvä niin.

Viesti nimittäin on aina sama: Elämä tuo eteen haasteita, mutta niistä selviää. Ja niiden kautta kasvaa, ja se mitä jää jäljelle on yleensä matkan arvoinen.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Kaiken takana on...vaivaa ja vaiheita

Luin Raymond Chandlerin kirjoittamat Philip Marlowe -dekkariromaanit. Jäin nälkäiseksi. Siksi tartuin seuraavaksi Chandlerin kirjoittamiin novelleihin, joissa monessa seikkaili yksityisetsivä, välillä nimeltään Carmady, välillä John Dalmas. Noiden novellien etsivät (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) sisälsivät jo Marlowen luonteenpiirteitä, vaikkakin vähän tapaillen. Ja vaikka moni novelli muodosti oman sievän kokonaisuutensa, punoi Chandler myöhemmin pari kolme niistä aina yhteen yhdeksi jännitystarinaksi yhdistellen henkilöitä ja tapahtumia, jättäen samalla jotain muuta pois. Välillä kulkeutuu katkelmia jopa sanasta sanaan samanlaisina. Niin Marlowe-romaanit syntyivät.

Oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea näitä varhaisversioita. Samaan tapaan on hienoa joskus nähdä mestarimaalareiden luonnoksia, tai sarjakuvapiirtäjien originaaleja ennen kuvankäsittelyä. Tai kuunnella akustinen versio jostain massiivisesta studiotuotoksesta. Tai kulkea oppilaitospappina työsaleissa ja seurata siellä työstettyjä projekteja.

Siinä missä lopputulos itsessään on hieno, nousee sen arvo minusta entisestään kun näkee vielä siivun sen takana olevasta työstä.

perjantai 26. elokuuta 2016

Minun sääntöni

Elokuu kuluu oppilaitospapilla lukuisten ammattikoulun aloittaneiden opiskelijoiden ryhmäytyspäivissä. Päivissä tarkoituksena on tutustua ryhmään sekä muodostaa hyvää ryhmähenkeä ryhmäläisten välille. Tätä varten teemme erilaisia harjoitteita.

Moni opettaja on päivän lopuksi halunnut pohtia ryhmänsä kanssa ryhmän yhteisiä pelisääntöjä - ryhmäläisten itsensä tärkeäminä pitämän asiat kirjataan ylös ja niiden pohjalta tehdään säännöt joita kaikki noudattavat.

Olen nähnyt monenlaisia muotoiluita säännöille:
"Ei sitä ja tätä..."
"Tee sitä ja tätä..."
"Meidän ryhmässä..."

Pidän itse viimeisenä mainitusta. Se ei käskytä, vaan luo ihanteen jota kohti pyrkiä. Oma suosikkini tavasta sanoittaa puuttuu kuitenkin joukosta:
"Minä..."

Jos säännön kuin säännönkin aloittaa sanalla 'minä', se pysäyttää aina jokaisen pohtimaan sitä, miten juuri oma oleminen ja käytös vaikuttaa kaikkeen.