En ole tehnyt uuden vuoden lupauksia sitten sen kerran, kun päätin aloittaa kestävyysjuoksun.
En siksi, että se olisi ollut huono päätös. (Juoksen yhä edelleen.) Vaan siksi, etten oikein miellä ajan kulumista niin. Jos jotain itsetutkistelua teenkin, tai parannusta tavoistani, se ajoittuu nykyään enemmän paastoaikoihin ennen kirkon suuria juhlapyhiä.
Vältän lupauksia myös siksi, että voin kussakin hetkessä vain olettaa jotain vuodesta, mutta en koskaan tiedä sitä, mille tuo vuosi oikeasti näyttää. Asiat joita toivon tai joita pelkään asuvat kaikki vain mielessäni, mutta vasta aika näyttää sen, minne vuosi kulkee.
Koko ajatus vuoden alkamisesta liittyy vain siihen tapaan, miten ajan
hahmotamme. Se on vain nollapiste, josta alamme laskemaan seuraavaa
vuotta. Ero edellisvuoden viimeisen päivän ja uuden vuoden ensimmäisen
välillä on sama kuin maanantain ja tiistain.
Siksi olettamisen ja lupauksen sijaan olen lähtenyt tähänkin vuoteen niin kuin muihinkin vuosiin:
Vähän vanhempana.
Vähän viisaampana.
Avoimin mielen näkemään sen, mitä tämä vuosi tuo.
Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.
Kommentit