Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2011.

Maria oli ihminen, joka kantoi Jumalaa sylissään

Jumala ei vain tulla tupsahda maailmaan ihmisten keskelle kirkkaudessa ja loistossa - tyhjästä - vaan syntyy, ihmisestä, ihmiseksi. Syntymää edeltää koko raskausaika ja kasvu äidin kohdussa. Vanhempien huoli, epätietoisuus, jännitys. Sitten Jumala syntyy lapsena maailmaan ja on avuton, huolta ja hoivaa tarvitseva, täysin ihmisvanhempien varassa.

Ja siten joulun evankeliumi puhuu minusta perheestä, niistä ihmisistä joiden kanssa olemme saaneet kasvaa, niistä ihmisistä, joita kukin meistä pidämme itsellemme rakkaina ja tärkeinä. Se puhuu kaikesta yhdessä jaetusta näiden itsellemme tärkeiden kanssa. Se puhuu siitä, että itse kukin me olemme tulleet tähän maailmaan avuttomina, huolta ja hoivaa tarvitsevina ja joku on meille sen suonut. On ruokkinut, on vaihtanut vaipat, on huolehtinut meistä kun olemme sairastaneet, on katsonut perään. Se puhuu siitä. Se puhuu siitä, että me ihmiset kuulumme yhteen oman lähipiirimme kanssa. Ja se puhuu siitä, että nytkin keräännymme yhteen näiden omien ra…

Veli

Eräs tarina kertoo kahdesta veljeksestä, joista nuorempi nyrjäytti nilkkansa leikkiessään. Seuraavana päivänä piti lähteä taas kouluun, ja koska pikkuveli ei voinut kunnolla kävellä, otti isoveli tämän reppuselkään. Matkalla vastaantullut professori näki tämän parivaljakon. ”Siinä on pienellä miehellä iso taakka selässä”, professori tokaisi leikkisästi. ”Ei se ole taakka, se on mun veli”, isompi pojista vastasi ja jatkoi matkaansa reppuselkäläisen kanssa.

Se on myös odottamamme joulun lapsen viesti. Kukin meistä on Jumalan silmissä tärkeä ja hänen rakkaudella kantamansa. Ei taakka, vaan ainutlaatuinen ja nimeltä kutsuttu. Joulun alla, jouluna ja ympäri koko vuotta.

Kaikkien joulukiireiden keskellä, koetetaan kantaa toisiamme!

CredoMMXI

Uskon, että kaikkeen siihen mitä kadun on anteeksianto. Voin aloittaa alusta, pyrkiä parempaan.

Uskon, että toinen ihminen on tärkeä, että koko luomakunta on tärkeä. Uskon, että minun tulee ottaa tämä huomioon toiminnassani.

Uskon, että minä en ole yksin. Jumala eli ihmisenä maan päällä. Hän ymmärtää elämään kuuluvat ilot ja surut.

Uskon, että pimeimmissäkin hetkissä loistaa toivo.

Mittakaava

Aina kun on kiire ja stressi (kuten meillä monilla tähän aikaan vuodesta on) on hyvä hetkeksi miettiä. Vaikka taivaan tähtiä. Siinä mittakaavassa oma juokseminen ja näprääminen kutistuu aika turhanpäiväiseksi.

Lainasanoja 5

Kuulin eilen syvän viisauden, jonka ajattelin jakaa. Kuulin siteerattavan piispa Kaarlo Kallialaa. Hänen kerroittiin sanoneen, että todellinen kohtaaminen ei ole syvälle silmiin katsomista. Se on oikeastaan vasta alku kaikelle.

Todellista kohtaamista ja ihmisen elämän jakamista on se, kun sen katsekontaktin jälkeen käännetään katse samaan suuntaan.

Katsotaan jotain asiaa, yhdessä.

Tyhjäkäyntiä

Pitkäaikainen tyhjäkäynti ei ole hyväksi koneelle. Tyhjäkäynti kuluttaa ja karstottaa.

Lepohetket ja tauot keskellä päivää ja tekemistä antavat voimaa askareisiin. Siis oikeat lepohetket!

Epämääräinen nettisurffailu sivulta toiselle, tuskastelu sen kanssa, että "pitäisi aloittaa, aloitan kyllä kohta" ei ole tehokasta työskentelyä eikä rentouttavaa taukoa. Se on tyhjäkäyntiä, jossa ei sen enempää lepää kuin saa asioita eteenpäinkään.

Kuten Yoda(muistinvaraisesti lainaten) sanoi Imperiumin Vastaiskussa: "Älä aio. Tee tai älä tee."

Tulokulma

Joskus aikoja vuotta sitten muistan lukeneeni lehdestä vitsin. Tai ei se nyt vitsi oikeastaan ole, vaan kevyesti suupieltä nykivä tarina. Se kuuluu (muistinvaraisesti siteeraten) näin:

Munkkiveli kuljeskeli rukoushetken päätyttyä luostarissa ja tapasi toisen munkin tupakoimasta.[varoitus: tupakointi pilaa terveyden]

"Kuinka sinä täällä seisot savuttelemassa? Minähän kysyin luostarin esimieheltä voiko samaan aikaan polttaa kun rukoilee ja vastaus oli yksiselitteisen kieltävä!" "Kysyit väärää asiaa. Minä kysyin, voinko rukoilla samalla kun poltan."

Samaa asiaa voi lähestyä usealta eri kantilta ja se usein vaikuttaa siihen, mitä asiaa painotetaan, mitä asiasta nähdään. Aivot hyppäävät johonkin tulkintaan automaattisesti, mutta se ei tarkoita, että se on ainoa tapa nähdä asia.

Kasa hiuksia lattiakaivon ritilässä. "Ällöttävää, noihin en halua koskea!" Vai ehkä:"Nuo hiukset olivat matkalla viemäriä tukkimaan, hyvä että ne jäivät tuohon, siitä ne on helpomp…

Minä muistan

Muistan, kun sateliittikanavat tekivät tulonsa ja minulle avautui aivan uusi maailma täynnä piirrossarjoja, musiikkia, vanhoja tv-ohjelmia vuosien takaa. Onneksi olin juuri aloittanut kolmannen luokan ja englannin opettelun.

Muistan kun ensimmäiset kotitietokoneet saapuivat. Kävin kavereiden kanssa ihmettelemessä niitä kirjastolla. Kohta kodeissa oli jo kuusneloset kasettiasemineen. Sen jälkeen kehityksen tahti tuntuu hurjalle. Kasettien jälkeen tulivat lerput, korput ja cd-romit, lopulta tikut. Prosessoritehot kiisivät eteenpäin. Itsekirjoitetuista komentoriveistä siirryttiin peruskäyttäjää helpottaviin klikkaus-järjestelmiin. (Löysin Applen vasta kypsällä aikuisiällä.)

Muistan kun lähdin opiskelemaan. Kurssikaverilla oli kännykkä, se tuntui epätodelliselle. Vuoden päästä oli minullakin tiiliskiven kokoinen kapula. Siihen vastaaminen nolotti hieman. Ei sen jäykän ulkoasun vuoksi, vaan siksi, että kaikki tuijottivat kateellisina.

Moni lapsuuden ajan tieteiskirjallisuudesta ja -elokuvi…

Ad Majorem Dei Gloriam

Jesuiittajärjestön tunnuslause kuuluu Ad Majorem Dei Gloriam, Kaikki Jumalan suurimmaksi kunniaksi. Olen itsekin tullut joskus liittäneeksi sen lyhenteenä sivuni kulmaan, muistutukseksi.

Sloganin idea on siinä, että tekipä mitä hyvänsä, suurta tai pientä, olisi hyvä keskittyä siihen mitä tekeminen palvelee.

En ole mikään loistava uskon esikuva, en pysty väittämään kaikkea tekemääni hyväksi tai Jumalaa lähimmäisteni kautta palvelevaksi - itse asiassa minun on myönnettävä tehneeni paljon väärää ja paljon pahaa. Mutta haluan yrittää parempaan ja luottaa armoon silloin kun epäonnistun pyrkimyksessäni. Pyrkiä siihen, että tekemiseni ei ole pelkkää puuhastelua vailla tarkoitusta. Pyrkiä siihen, että tekemisellä on kohde ja tarkoitus. A.M.D.G.

Toivo

Neil Gaimanin kirjoittamassa Sandman-sarjakuvasarjassa on episodi, jossa unen valtias kisaa helvetissä demonin kanssa saadakseen omaisuuttaan takaisin. Kisassa tehtävänä on keksiä aina vastapuolen nimeämää asiaa voimakkaampi asia: "Olen metsästäjä hevosen selässä", "Olen paarma joka puree hevosta, joka heittää ratsastajan selästään", "Olen hämähäkki"...

Pian kisa lähestyy jo loppuaan demonin sanoissa:"Olen kaiken loppu, universumien, jumalten, maailmojen. Kaiken."

"Olen toivo", sarjakuvan nimihahmo sanoo.

Toivo on hiljainen läpitunkeva sävel kaiken kaaoksen ärjynnän ja tulevaisuuden epävarmuuden keskellä. Toivo kantaa, sillä siihen sisältyy viesti: näin ei tarvitse olla, joskus asiat voivat olla vielä paremmin! Kun vain jaksaa hetken, tapahtuu käänne parempaan. Varmasti.

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa UrsanTähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas, jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n.

Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan.

Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi.

Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.

Uni

Yritin saada unenpäästä kiinni. Aamulla odotti aikainen herätys, siksi naapurista kello kolmen aikaan yöllä kantautuva musiikki ei ilahduttanut. Ei ilahduttanut vaan ärsytti.

Ja vaikka kuinka yritin nukkua, ääni vaivasi ja jatkui. Tauon jälkeen tuli aina uusi biisi ja jokainen hiljainen hetki oli vain sen odottamista, ärtymyksen kasvua.

Sitten oivalsin, että oma huomioni oli musiikissa. Niin kauan kuin niin olisi, en pystyisi nukkumaan.

Ja oivalsin, että oma huomioni oli ärtymyksessäni, siinä, että minua kiukutti. Mitä enenmmän siihen keskityin, sitä ärtyneempi olin.

Päästin irti. Keskityin muualle, pelkästään omaan hengitysrytmiin. Sisäänhengitys. Uloshengitys. Sisäänhengitys. Uloshengitys.

Nukahdin.

Pitkässä juoksussa

Juoksin puolimaratonin. En kilpaa vaan yksin, koska pystyin, ihan juoksemisen ilosta.

Liikkeellelähtö on vaikeaa, sillä tietää, että edessä on pitkä taival. Ei huvittaisi nähdä vaivaa.

Alku etenee kuitenkin vauhdilla. On minä ja on juoksu, minä juoksen. Sitten tulee vastaan seinä, se hetki, kun kroppa ilmaisee mielipiteensä:"Olet juossut jo tovin, nyt voisi varmaan lopettaa."

Jos päämäärään haluaa päästä, pitää tämän vaiheen yli vain juosta. Tukkoisuuden ylipääsy ei vie kauan, sillä pian kroppa huomaa, että juokseminen ei lopukaan, pää laittaa kropalle vastaan. Syntyy rullaus ja matka etenee taas, jopa paremmin kuin aiemmin. Enää ei ole minä joka juoksen, vaan juoksu joka tapahtuu. Jalat vievät eteenpäin.

Aina maalilinjalle saakka.

Ja sen yli.

Yhteinen leipä

Minut kutsuttiin siunaamaan käyttöön Livian Maaseutuoppilaitoksen uusi viljakuivuri.

Ajoin sitten loppukesän aamun aurinogonpaisteessa oppilaitokselle. Saavuin paikalle, pysäköin, juttelin ihmisten kanssa, katselin kaikessa rauhassa käyskenteleviä lehmiä laitumella. Yli lensi sorsa-aura julistaen syksyn saapuvan.

Juhlapuhujien jälkeen oli oma vuoroni. Luin kaavaan kuuluvat tekstit ja pysähdyin itsekin sanojen äärellä: Me saamme sateen ja auringon ja kasvun ja sadon. Ihmiskäsin se kylvetään ja kerätään. Jalostetaan eteenpäin tuotteiksi, joita me kaupunkilaiset kaupoista ostamme. Kaikki tämä on kaunista ja arvokasta ja hyvää, jotain, jota unohdamme aivan liian herkästi arvostaa. Arvostaa kasvun lahjaa, arvostaa ihmisten työtä.

Minulle tämä sanoma alleviivattiin oikein kunnolla kun sain lähtiessä mukaani oppilaitoksen kauden antimia: omenoita, tomaatteja, kirsikkatomaatteja, pensasmustikoita. Jotain lähellä kasvanutta, kasvatettua ja lahjaksi kerättyä.


Kaikkivaltias Jumala, sinä olet anta…

Alussa oli...mahdollisuus

Kesä on ohi, on aika aloittaa lomanjälkeinen elämä. Aloittaa työt, aloittaa koulu, aloittaa opinnot, aloittaa arki.

Alku on aina vaikeaa ja tukkoista. Pitää siirtyä tutusta tuntemattomaan. Ensimmäinen piste paperilla ratkaisee osan siitä, mitä sen jälkeen tulee. Siksi sen ensimmäisen pisteen tai viivan aikaansaaminen pelottaa.

Alku on muutosta tottuneista tavoista toiseen rytmiin. Mukavuudenhalu ei mielellään asettuisi uusien kehysten sisään.

Alku on mahdollisuus. Alussa kaikki on mahdollista, mitään ei ole vielä laitettu lukkoon. Siksi alussa voi valita sen, mitä tietä lähtee kulkemaan, mitä viivoja vetää paperille, millaisen haluaisin tästä tulevan.

Ehkä se onkin osa sen alun kauhua, mutta se on myös siihen kätkeytyvä lupaus. Alussa voin haaveilla ja visioida, asettaa sen päämäärän mihin tänä vuonna / tällä kertaa tähtään. Sitten lähden liikkeelle ja yritän pitää päämäärän silmissä. Teen alun lupaamasta määrätietoisesti totta.

Sen saavutettuani pääsen taas aloittamaan jotakin muuta.

vähemmän on enemmän

Jossain kulkee se raja, jonka jälkeen vähemmän on enemmän, jonka jälkeen laatu alkaa huonontua määrän kustannuksella, jonka jälkeen palautumista ei tapahdu vaan liikutaan varatankilla.

Sen rajan tunnistaminen itsessään on äärimmäisen tärkeää.

Autuas ja Pyhä

Vapun tienoolla edesmennyt paavi Johannes Paavali II julistettiin autuaaksi, mikä katolilaisessa teologiassa merkitsee pykälän verran lähemmäksi pyhimys-statusta pääsyä. Tietyn ajan autuaina levänneet (sillä autuaaksijulistetut ovat aina edesmenneitä ihmisiä, ihmisen elämää kun voidaan katsoa tässä mielessä kokonaisuutena vasta sen maallisen taipaleen päättymisen jälkeen) julistetaan yleensä lopulta pyhimyksiksi.

Pyhimykset ovat jännää porukkaa. He ovat uskovaisen esikuvia, jotka kukin omalla elämällään ovat osoittaneet jotain tavoittelemisen arvoista koko kristikunnalle. He ovat olemassa, jotta – katolilaisen teologian mukaan - tavallisilla uskovilla olisi paitsi taivaallisia esirukoilijoita niin myös taivaallisia kannustajia kohti oikeaa elämää. Varsinaista valiojoukkoa siis!

Pyhimysten joukkoon kuuluu kuitenkin onneksi myös Jeesuksen alkuperäiset opetuslapset, jotka olivat kaikkea muuta kuin valiojoukkoa. Evankeliumeiden mukaan heille ei aina oikein ajatus leikkaa, he riehuvat miek…

Tiellä ken vaeltaa (ja millä vauhdilla)?

Se, mille maailma näyttää riippuu siitä, minne menen ja mitä reittiä kuljen. Mutta yhtälailla asiaan vaikuttaa se, miten liikun: autolla, pyörällä, juosten, kävellen. Huomio kiinnittyy erilaisiin asioihin. Yhdellä tapaa maasto vilistää, toisella tapaa näkee yksityiskohdat, kokee tuoksut, tuntee tuulen ja auringon paisteen.

Hengitän sisään ja hengitän ulos. Olen tässä ja tämä kaikki on ympärilläni.

Puutarhassa

Olin sunnuntaina (kauniin auringonpaisteen kunniaksi) kasvitieteellisessä puutarhassa.

Arki on ryntäilyä paikasta toiseen ja kaiken tuikitärkeän tekemistä ilman että olisi aikaa välillä edes pysähtyä ajattelemaan. Sille vastapainoksi oli autuasta vain olla hiljaa ja kuunnella lintuja ja tuulen suhinaa, keskittyä ihailemaan vihreää nurmikkoa ja kasvien yksityiskohtia: lehtien muotoa, rungon rosoisuutta, kukkasten väriloistoa.

Ei tarvinnut edes etsiä kaikkein eksoottisimpia kasveja katsottavaksi, tutuissa kotimaissakin riitti ihmettelemistä kun niitä malttoi pysähtyä katsomaan.

Siitä kesässä ja lomassa suurelta osin onkin kyse. Siitä, että on vain aikaa olla. (Se on hyvä muistaa silloin, kun lomalla saa itsensä kiinni kiireestä ja suorittamisesta.)

Tie, totuus ja elämä...

Alussa oli suomenkielen sana 'tie', jolla viitattiin maastoon muokattuun tai itsestään muokkautuneeseen kulkuväylään.

Sanasta johdettiin 'tietää', joka tarkoitti: tuntea tie, seurata jälkien muodostamaa uraa.

Mitä tietä seuraan, kun tiedän asioita? Mitä muita teitä vie samaan pisteeseen, mitä muita näköaloja niiden kautta matkalle avautuu?

Entä minne voisin päätyä toista tietä pitkin? Rohkenenko kuljeskella vai pitäydynkö tutussa?

Hölmöläiset

Välillä tulee itsetietoinen olo jostakin mitä on sanonut tai tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kaduttaa tai nolottaa. Tulee moitittua itseään.

Välillä asettaa itselleen (liian) isoja tavoitteita siinä, millaisena toisten pitäisi minut nähdä.

Välillä joku toinen sanoo tai tekee tai on jotain, mistä en pidä. Jotain, mitä pidän hölmönä.

Lääkkeeksi tähän kaikkeen yritän aina muistaa Anthonyt de Mellon oivaltavan toteamuksen. "Minä olen hölmö, sinä olet hölmö." Koska kaikki me olemme hölmöläisiä eikä kukaan täydellinen, voin suhtautua hivenen armeliaammin sekä itseeni että toisiin.

Yhdessä

Sitä mukaa kun olen vähitellen kasvanut aikuiseksi - ja siihen on kulunut minullakin oma aikansa - olen oppinut ymmärtämään sen, miten paljon minulla on kiitollisuudenvelkaa monelle elämääni ja ajatteluuni vaikuttaneelle ihmiselle. Siksi pidän kovin äitienpäivästä ja isänpäivästä, muistaapahan ainakin pari kertaa vuodessa sanoa sen, mikä pitäisi sanoa paljon useammin:

Kiitos. Kaikesta. Olette rakkaita!

Liskojen päivä

Näin tunnin sisällä parta-agaman ja pari gekkoa terraariossa sekä sisiliskon luonnossa. Viimeksimainittu oli viileän aamun kangistama, jouduin siirtämään sen pois asfalttitieltä turvaan ihmisten jaloilta ja pyörien renkailta.

Kaikki olivat sympaattisia matelijoita, mutta omalla kädellä lämmittelevä kevään herättämä luontokappale oli moninverroin kiinnostavampi kuin lasin läpi koetut sukulaisensa. Syynä lienee se, että muut minä vain näin, mutta tämän otuksen minä kohtasin.

Pääsiäinen

Pari viikkoa sitten viittasin Frank Herbertin Dyyni -kirjaan. Viittaan siihen jo nyt uudestaan. (Kirja on yhä kesken.) Eräs tarinassa esiintynyt ajatus uskonnosta on (muistinvaraisesti lainaten): "Uskonto antaa meille mahdollisuuden olla sellaisia ihmisiä, joita haluaisimme olla sen sijaan, mitä olemme juuri nyt."

Moni kirjan ajatus uskonnosta on kriittinen, mutta tuossa lauseessa minusta kiteytyy paljon siitä, mistä kristinuskossa - ja kristinuskon suurimmassa juhlassa, pääsiäisessä - on kyse.

Pääsiäinen julistaa lupausta anteeksiannosta. Vaikka me niin helposti jäämme vajaaksi siitä mitä haluaisimme olla ihmisinä itsellemme ja toisille, me kelpaamme. Meillä on lupa uuteen alkuun. Ajoittainen kompurointi ei poista ihanteiden arvoa, tai meidän arvoamme. Kun huomaan sen, missä olen mennyt vikaan, minulla on mahdollisuus ja lupa parannukseen, suunnan korjaamiseen.

Pääsiäinen puhuu myös toisesta ihmeestä. Siitä, että vaikka ristin sovittava sijaiskärsimys oli tarinan pointti, s…

Arki on ottanut lasit silmiltäni

Kalastaja katsoo merta päivästä päivään ja luultavasti turtuu kaikkeen siihen mitä merestä elantoaan hankkimaton pääsee kokemaan meren äärellä tai merellä ollessaan.

Mitä kaikkea minun päivässäni ja elämässäni ja ympäristössäni onkaan, sellaista, mitä siinä on päivästä päivään, jotain, jota olen alkanut pitää liiankin itsestään selvänä? Tavallisena? Tylsänä?

Miten löytäisinkin uudestaan sen katseen, joka pysähtyy, ja huomaa, ja iloitsee? Aina uudestaan.



Sielu tulee perässä

William Gibsonin kirjassa Pattern Recognition (suom. Hahmontunnistus) eräällä tarinan henkilöistä on teoria matkustamisen aiheuttamasta aikaeroväsymyksestä. Hahmon mukaan jet lag johtuu siitä, että ihmisen sielu kulkee perässä. Pitkillä lentomatkoilla sielu ei pysy vauhdissa mukana. Siksi perille päästyä joutuu vähän aikaa vain odottelemaan, että sielu myös ennättää saapua paikalle, vasta sitten jaksaa toimia.

Arkikiireissä paikasta toiseen juostessa tuntuu välillä käyvän aivan sama ilmiö. Sielu/mieli ei ennätä mukaan siihen mitä ollaan tekemässä, vaan viivyttelee vielä aikaisemissa hommissa. Silloinkin olisi tärkeää pysähtyä ja odotella, kunnes sielu saapuu paikalle.

Taukoja tarvitaan.

Maasta

Yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen aloin uudelleen lukea Frank Herbertin teosta Dune (suom. Dyyni). Tuossa tietesromaanissa on jännittävää juonta tukemassa monia hienoja rakennelmia, mutta näin kirkon paastoaikaan niistä voimakkaimpana minulle nousi ajatus siitä, kuinka aavikkoplaneetta-Arrakisilla elävät ihmiset ovat sopeutuneet oman pallonsa olosuhteisiin. Ja siitä heräsin muistamaan sitä, kuinka itse olemme - niin kuin kaikki elämä omalla pallollamme - kytköksissä toisiimme, kukin omissa ekologisissa lokeroissamme. Kytköksissä tähän palloon.

"Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman" sanoittaa sitä, että pohjimmiltaan se, minkä perässä juoksemme - valta, omaisuus, tittelit, julkisuus - on jotain jolle annamme enemmän arvoa kuin sille kuuluisi. Se mikä on konkreettista ja totta, on se, että ruoka jota syömme, tulee tästä maasta, kulkee lävitsemme raviten meitä ja palaa maahan ravitsemaan taas uutta elämää. Se on jatkuvasti uuttaluovan Jumalan työtä ja läs…

Kiukku/Onni

Välillä kun on kiire ja nälkä ja väsyttää, on pinna kireällä. Sitä kiukustuu pienestäkin, pui nyrkkiä ja jupisee ärräpäitä. Ihan syyttä suotta.

Kovin inhimillistähän se on, kerrotaanhan jopa Jeesuksenkin joskus kiukustuneen hedelmien puuttumisesta tyhjälle puulle ja sättineen tämän.

Fiksua tuollainen käytös ei kuitenkaan ole, ja jatkuvasti puita sättimällä voi saada itselleen mielenkiintoisen maineen. Fiksua olisi havaita se, että syy kiukkuun ei usein ole asioissa. Kiukku on minussa.

Sen sijaan, että yritän pakottaa todellisuutta vastaamaan omia toiveitani voisin yrittää ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on.

Kuten Konfutse aikanaan sanoi: "Sen, joka haluaa pysyvää onnea on muututtava koko ajan."

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan.

Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista.

Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme.

Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää?

Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Tekemättömyysharjoituksia

Kuluneen kiinalaisen sananlaskun mukaan mikään ei ole tärkeää, paitsi puutarhanhoito. Eikä sekään ole kovin tärkeää.

Lisäsin ekaa kertaa multaa kukkaruukkuihin. (Syksyllä lahjaksi saamani apostolinmiekat kaipasivat vähän huolenpitoa.) Ja siinä, ruukkuja putsatessa, löysin ensimmäistä kertaa itsestäni viherpeukalon. Minä, joka olin onnistunut kuivattamaan hoitooni uskotut bonsai-puut, minä, joka saan kaktuksetkin kärsimään!

Pehmeää ruukkumultaa nyrkki täynnä tuntui, että lopultakin ymmärsin jotain tuosta sananlaskusta.

Välillä on tärkeää tehdä jotakin, mikä ei ole niin tärkeää.

Lyhyesti

Kerrotaan, että aikanaan Manic Street Preachers -yhtyeen kitaristi Richey Edwards etsi "täydellistä sointua", yhtä ainoaa sointua jonka varaan voisi rakentaa koko kappaleen. Muuta ei tarvittaisi.

Kerrotaan, että eräs kiinassa opiskellut zen-munkki kutsuttiin Japanin keisarin eteen saarnaamaan. Munkki istui alas, otti huilunsa, puhalsi yhden sävelen, kumarsi ja poistui paikalta.

Kerrotaan, että Jeesus kommentoi valan vannomista vastaan, ja käski opetuslasten sanoa kysymyksiin vastaukseksi vain "kyllä" tai "ei", sen mukaan mikä piti paikkansa. Enempi selittely oli turhasta.

Selittely ja monisanaisuus ovat sitä, että yritämme peittää toisten edessä omaa epävarmuuttamme. Tärkeät asiat voi sanoa lyhyestikin.

"Minä uskon."
"Minä rakastan sinua."
"Anteeksi."
"Kiitos."

kata

Kata tarkoittaa budo-lajien, teeseremonioiden ja kabuki-teatterin parissa toistettavaa harjoitetta, jolla pyritään sisäistämään vähitellen toiston kautta jokin asia.

Kirjoitin katan itselleni pyrkimyksessäni eroon stressistä:

1. Jos sinulla on kiire, pidä tauko. Maailma ei kaadu silti.

2. Jos sinua stressaa/kiukuttaa, rauhoitu. Jatka vasta, kun olet rauhallinen. Stressissä tulee vain huonoa jälkeä.

3. Kun olet saanut kaiken tärkeän tältä päivältä tehdyksi, mene kotiin. Huomennakin on päivä.

Nuttura kireällä

Minulla on ollut pitkät hiukset jo kauan, mutta nykyisellään en enää siedä niitä auki. Siksi tapanani on kiepsauttaa ne joka aamu nutturalle. Nutturalle, jonka toivon pysyvän kasassa iltaan asti.

Letitän tukan kiinni palmikolle heti suihkun jälkeen, ja puoli tuntia lettiä kuivateltuani kiepsautan sen kasaan niskan päälle. Oikein tehtynä hiuslenkki riittää pitämän nutturan koossa.

Välillä kuitenkin huomaan nutturaa kasatessa letin olevan liian löysässä. Se tarkoittaa sitä, että letin kiertäminen itsensä ympärille ei tuota kunnollista nutturaa vaan normaalia löysemmän version. Silloin minulla on kaksi vaihtoehtoa: a) kiepsutan löysää lettiä itsensä ympäri niin kauan, että siitä saa jonkinlaisen nutturan aikaiseksi tai b) puran letin, teen uuden tiukan letin ja kierrän sen nutturalle. Ajallisesti kumpikin vaihtoehto vie luultavasti saman verran. (Letittäminen on hidasta, mutta löysää lettiä saa kasata nutturaksi kiukkuisen tovin.)

Vaihtoehtoa a) on parin tunnin kuluttua löystynyt niin, e…

Sankareita, onko heitä?

Jim Kruegerin kirjoittama ja Alex Rossin taiteilema sarjakuva Justice pyrkii purkamaan auki pohdintaa sankaruudesta.

Monen supersankarin sankaruus ei ole pelkästään roistojen voittamista supervoimien turvin. Iso osa sankaruutta pitkin matkaa on itsensä voittaminen aina uudestaan ja uudestaan. Omista arvoista kiinni pitäminen vaikeissa valinnoissa. Elämän haasteiden ja tragedioiden läpikulkeminen, niistä kasvaminen - aivan sankarien syntytarinoista asti.

Superrikolliset taas ovat - paitsi tarvittu vastavoima - myös hyvin toisenlainen joukkio. Heitä taas määrittää usein lähtökohtainen kateus. He haluavat itselleen sen, mitä supersankarissa näkevät, tämän voimat, ymmärtämättä lainkaan sitä tietä ja sitä taakka, mitä nämä ovat tuohon päästäkseen/joutuakseen läpikäymään.

Itse kukin syyllistyy tähän jälkimmäiseen, itsemme vertaamiseen toisiin, kateuteen. Mutta koska elämät eivät ole vertailukelpoisia - kullakin on omat taakkansa näimme niitä tai emme - kateus on turhaa. Sen sijaan meidän olisi…

Kitkaa

Lepokitka on suurempi kuin liikekitka. Liikkeellelähtö on vaikeaa, kun taas liikkeellä pysyminen vaatii vähemmän voimaa taakseen.

Tyhjän paperin ensimmäiset viivat ovat hankalia vetää, mutta niiden jälkeen ympärille piirtyy nopeasti muutakin.

Ensimmäiset sanat ovat painavia, mutta niiden löytymisen jälkeen kappaleet ja sivut täyttyvät nopeasti.

Elämä on alkuja ja liikkeellelähtöjä ja uusia haasteita. Viivoja voi korjata, kappaleita muokata ja liikkeelle lähteä aina uudestaan. Peruuttamatonta on hyvin vähän.

Anna itsellesi lupa korjauksiin, niin alkukaan ei ole niin iso askel. Alussa ei luoda valmista, vaan annetaan itselle mahdollisuus johonkin. Yksi asia ja askel kerrallaan. Vasta prosessin kautta syntyy jotain valmista.