Siirry pääsisältöön

Sankareita, onko heitä?

Jim Kruegerin kirjoittama ja Alex Rossin taiteilema sarjakuva Justice pyrkii purkamaan auki pohdintaa sankaruudesta.

Monen supersankarin sankaruus ei ole pelkästään roistojen voittamista supervoimien turvin. Iso osa sankaruutta pitkin matkaa on itsensä voittaminen aina uudestaan ja uudestaan. Omista arvoista kiinni pitäminen vaikeissa valinnoissa. Elämän haasteiden ja tragedioiden läpikulkeminen, niistä kasvaminen - aivan sankarien syntytarinoista asti.

Superrikolliset taas ovat - paitsi tarvittu vastavoima - myös hyvin toisenlainen joukkio. Heitä taas määrittää usein lähtökohtainen kateus. He haluavat itselleen sen, mitä supersankarissa näkevät, tämän voimat, ymmärtämättä lainkaan sitä tietä ja sitä taakka, mitä nämä ovat tuohon päästäkseen/joutuakseen läpikäymään.

Itse kukin syyllistyy tähän jälkimmäiseen, itsemme vertaamiseen toisiin, kateuteen. Mutta koska elämät eivät ole vertailukelpoisia - kullakin on omat taakkansa näimme niitä tai emme - kateus on turhaa. Sen sijaan meidän olisi syytä keskittyä huomaamaan se, että (latteasta ilmauksesta huolimatta) me todella olemme sankareita. Emme ehkä paini trikoot ja naamarit päällä pahiksien kanssa, mutta olemme saaneet aikaan paljon sellaista, mihin emme edes tienneet pystyvämme. Supersankarin tavoin olemme vain olleet kai liian vaatimattomia edes tiedostamaan sitä itse.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Eikö nukuta? Vinkkejä nukahtamiseen

Kesä on takana, työt ja koulut alkavat. Loman aikana tuli ehkä opeteltua toisenlainen päivärytmi. Ehkä myös kaikki syksyn aloittamiseen liittyvät stressaa, ja vaikuttaa nukkumiseenkin? Tässä videossa muutama vinkkini siihen, miten ainakin itse saan paremmin itseni nukahtamaan.