Elävä Pyhimys?

Hiljaisuus on joulun ääni. Se on se asia, jota moni meistä tässä joulua kiireellä tehdessä kaipaa ja odottaa. Hiljaisuutta ja rauhaa. Aikaa vain olla. Joulu antaa itse kullekin meille mahdollisuuden siihen. Siksi joulu on tärkeä. Hiljaisuutta on myös tutussa jouluisessa seimikuvassa. Siinä on Joosef ja Maria seimen äärellä, Jeesus-lapsi seimessä, ympärillä öinen maisema. Muutama eläin on vierellä, muutama ihmettelevä paimen paikalla. Takana on pitkä matka viimeisillään. Takana on epätoivoinen majapaikan etsiminen. Synnytys on ohi, ja tilalla on enää onnellinen hiljainen hetki jossa kaikki on viimein hyvin, viimein rauhallista. Ja hiljaisuutta on se suuri Jumalan salaisuus, kun hän syntyy Jeesuksessa yhdeksi meistä, ihmiseksi. Jumala ei synnyt kunnian ja rikkauksien keskelle tai kuninkaiden linnaan. Hän syntyy eläinten karjasuojaan, maaseudulle. Ja varsinkin tämä minut pysäyttää joka joulu. Joulu sanoo että tavallinen kelpaa, tavallinen riittää, tavallinen arki on tärkeää. Jou

Aiemmin minulla oli tapana kirjoittaa kirjeitä, nykyään tyydyn askartelemaan kortteja. Kirjeessä on jotain hienoa, kiireetöntä. Kun sen kirjoittaa, sen joutuu jäsentelemään päässään valmiiksi, pohtimaan sitä mitä sanoo. Jos tulee kirjoitusvirhe, saa mustekynällä kirjoittava aloittaa alusta. Kun sulkee kirjeen kuoreen ja laittaa sen postiin, kestää sillä aikansa matkustaa perille. Vielä pidempi aika on siihen kun saa vastineen. Modernit viestintämuodot ovat hyviä asioiden nopeaan sopimiseen. Kirjeet ja kortit sen sijaan ovat paneutumista juuri siihen henkilöön, jota kirjeelläni lähestyn. Aikani antamista hänelle, vaikka hän onkin kauempana.

Runoilija William Blakella on teos nimeltä Songs of Innocence , Viattomuuden lauluja, jossa hän lapsenomaisen kauniissa runoissaan kuvailee kaikkea hyvää mitä maailmasta löytyy. Teoksen sisarteoksessa Songs of Experience -runoelmassa taas kuvataan maailmaa, josta hyvyys on kadonnut, nostetaan esiin epäkohtia. Monen Blake-tutkijan mukaan teokset kuuluvatkin yhteen: ensimmäisessä kuvataan maailmaa lapsen silmin ja jälkimmäisessä sitä, mille maailma alkaa näyttää aikuistumisprosessin kautta. Taika häviää ja maailman epätäydellisyys ja raadollisuus nousee esiin. Mutta tarina ei jää vielä tähänkään, sillä muutamien Blake-tutkijoiden mukaan kimppuun kuuluu yhteen vielä kolmas teos, The Marriage of Heaven and Hell , Taivaan ja Helvetin avioliitto. Erilaisesta tyylilajistaan huolimatta siinä ilmeisesti kuvataan niitä ihmisiä, jotka onnistuvat säilyttämään molemmat katsantokannat. Heitä, jotka näkevät maailman pahuuden mutta eivät luovuta sille. Heitä, jotka pystyvät näkemään pimeyden kesk

Luin artikkelin, jossa käytiin läpi uusia salausjärjestelmiä. Uusin henkilökohtaisen tunnistautumisen tapa näytti liittyvän sydämen rytmiin, joka itsekullakin meistä on kuulemma ainutlaatuinen. Tämän tekstin kirjoitushetkellä meitä ihmisiä tällä pallolla on 7 205 983 271 (luku elää koko ajan). Jokaisella meillä on ainutlaatuiset sormejäljet, silmän verkkokalvot ja sydämen rytmi. Jokaisella meilä on ainutlaatuinen ja ainutkertainen elämä. Ja koska jokainen on ainutlaatuinen, on jokaisella jotain annettavaa minulle ja meille.

Se oli muistaakseni aikanaan Uppsalan arkkipiispanakin vaikuttanut Nathan Söderblom joka totesi, että aika on elastista - siihen voi mahduttaa kaiken mitä haluaa. Vuosien saatossa minulle on hiipinyt sellainen olo, että tuo virke ei pidä paikkaansa. Tai sitten ihmiset yrittävät mahduttaa aikaan liikaa, aina enemmän ja enemmän. Olin ystävien kanssa syömässä ja kahvilla, ilman kiirettä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Ja puhuimme - mistäs muusta kuin ajankäytöstä. Jäin jutteluamme pureksimaan vielä pitkäksi aikaa. Ja sitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän olen sitä mieltä, että ongelma ei ole ajassa vaan haluamisessa. Meidän pitäisi paremmin selvittää itsellemme se, mitä todella haluamme. Ja ymmärrettävä se, että jos aika ei riitä on jostain karsittava. Mikä siis on sen arvoista, että haluan sille aikani antaa?

Pidän tarinoista. Luen ja katson paljon. Mutta luen myös kirjoja uudestaan, katson saman elokuvan uudestaan. Ja huomaan, että jokaisella kerralla tarina muuttuu. Kiinnitän huomiota johonkin asiaan, jonka olen täysin ohittanut aikaisemmilla kerroilla. Siksi hyvät tarinat kertovat aina myös jotain meistä itsestämme. Ja siksi on välillä myös hienoa pysähtyä jonkun toisen/toisten kanssa pohtimaan kirjaa, elokuvaa, biisiä, maailmaa, sillä hän pystyy nostamaan minulle aivan toisenlaista näkökulmaa esiin. Itsestään käsin.

On joukko minulle läheisiä ihmisiä jotka ovat poissa. Tai siis poissa täältä, mutteivät poissa kokonaan. Edesmenneet. Ikuisuudessa. Heille ajattelin sytyttää pyhäinpäivänä kynttilän ja muistaa, sillä muistaminen tuo heidät taas hetkeksi tänne, muistikuvien pieniin filminpätkiin. Haikeisiin, hauskoihin. Minä uskon...pyhäin yhteyden...ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Ja siitäkin pyhäinpäivässäkin on kyse. Ei pelkästä muistamisesta, vaan jälleennäkemisen toivosta. Sitten kerran, kun kaikki ovat paikalla.

"Älä pelkää", aloittaa moni Jumalan viestinviejä Raamatussa sanomansa. Se on hyvä aloitus, sillä se pyrkii vakuuttamaan sanojansa hyväntahtoisuudesta. Se on hyvä aloitus, sillä pelko toimii esteenä monelle uudelle asialle. Pelkään sitä mitä en tunne. En tiedä miten asiaan suhtautuisin, sillä en tiedä mistä asiasta on pohjimmillaan kyse. Siksi olen varautunut. Ja kuitenkin, useissa tapauksissa pelkään vain oman mieleni mörköjä, niitä esteitä ja jossitteluita joilla oman epätietoisuuden mielessäni yritän peittää. Entä jos suhtautuisinkin kaikkeen eteentulevaan avoimesti? Kohtaisin tilanteen sellaisena kuin se on? Sitten kun se on, en etukäteen murehtien? Enkö pystyisi jopa paremmin toimimaan hetkessä, paremmin kuin omien jossitteluitteni ja mörköjeni ja pelkojen pohjalta?

Häpeäkseni minun on tunnustettava, että aikanaan, teini-ikäisenä, minulla oli ennakkoluuloja joitakin ihmisryhmiä kohtaan. Kasvoin ennakkoluuloistani eroon siten, että opiskeluaikana tutustuin vähitellen monenlaisiin ihmisiin. Opin näkemään ihmiset päässäni asuvien ennakkoasenteideni ohi. Siihen käsittääkseni Vapahtajakin meitä haastoi oman esimerkkinsä kautta - ihmisten kohtaamiseen kasvokkain, silmästä silmään. Kaikenlaiset mielikuvat ja oletukset ja asenteet luovat kuiluja ihmisten välille, eivät ole totta. Mutta kun keskityn häneen, joka on edessäni, kohtaan hänet omana itsenään.

Kävin eräällä  trappistiveljestön sivuilla. Siellä päivän tekstinä oli seuraavaa: "Veli tuli vierailemaan apotti Mooseksen luo ja kysyi häneltä viisauden sanoja. Vanhus sanoi:'Mene, istu munkinkammiossasi ja kammio opettaa sinulle kaiken.'" Ei kammio tai mikään muukaan huone paljoa opeta. Mutta pysähtyminen, hiljentyminen, oman itsen kuunteleminen voi opettaa. Kun irroittaa hetken tekemisestä ja arjen kiireestä ja vain on, ennättää pohtia sitä kuka on, mitä on, mihin tähtää. Onko kaikki kiire kiireen arvoista?

Kannan kaulassani ristiä, joka kulkee mukanani minne menenkin. Elokuviin, juoksulenkille, kaikkiin työtehtäviin. Kulkee kotiin päivän päätteeksi, kulkee lomalle. Kulkee mukanani kun kohtaan ihmisiä, kulkee, kun istun yksin autossa tai liikun ruokakaupassa etsimässä päivän ostoksiani. Minulle se muistuttaa siitä minkälaisena myös uskon näen. Usko ei ole sitä, että muistetaan mennä sunnuntaina kirkkoon. Tai sitä, että ollaan Raamattu kädessä julistamassa. Usko elää kaikessa tavallisessa ja arkisessa, on osana sitä, osa minua. Jopa silloin kun en sitä itse muista.

Eilen löysin laatikoita tyhjentäessäni pienen rasian. Ja rasiasta läysin joukon pieniä (2,5cm) käsintehtyjä nukkeja. Mukana ollut lappu kertoi niiden olevan guatamalalaisia huolinukkeja: Jos on murheita, pitää tyynyn alle laittaa yksi nukke per murhe. Sitten antaa nukkien murehtia ja itse voi keskittyä nukkumiseen.  Mitään taikuutta se ei ole, vaan symboolista. Voin hetkeksi päästää irti ja rentoutua uneen. Silloin kun joku asia painaa, se jää helposti kiertämään kehää meidän ajatuksissamme. Emme yksin pääse asian kanssa eteenpäin. Silloin on hyvä jakaa se jonkun kanssa.

Elokuvassa Pitch Black  (Pimeän uhka), antisankari Riddick kyseenalaistaa Jumalan vaikusvallan: Sade sammuttaa suojaavat soihdut viimeisten vihamielisiltä avaruushirviöiltä säästyneiden juostessa pakoon. "Missä se Jumalasi nyt on?" hän nauraa. Vähän myöhemmin samainen antisankari palaa pelastamaan kanssaihmisiään yksin pakoon lähtemisen sijaan. "Siinä on Jumalani", pelastettava uskonoppinut sanoo. Todelliset ihmeet eivät aina ole jotain yliluonnollista, järjen ylittävää. Iso osa ihmeistä tapahtuu päivittäin ihmissydämissä kun me itsekkäät ja syntiset ihmiset valitsemme oman edun tavoittelun sijaan toisen hyvän. Se on Jumalan työtä meissä ja meidän kauttamme.

Juoksulenkille lähtiessäni katse osui porraskäytävässä kuudennen kerroksen ikkunan ulkopuolella verkkoaan kutovaan ristihämähäkkiin ( Araneus diadematus) . Koska olen ollut hämähäkeistä kiinnostunut lapsesta asti, jäin hetkeksi katsomaan tätä luonnon ihmettä ja sen selän upeaa koristelua - edellisen ristihämähäkin kohtaamisesta oli kuitenkin kulunut jo 15 vuotta. Hämähäkki on nyt viihtynyt samalla paikalla jo useamman viikkoa. Ja se on jostain syystä saanut nimen Santeri, vaikka juhlavan kokonsa puolesta se kyllä luultavammin on naaras. Jos jotain voi hämähäkilta oppia, se on ahkeruus: Se purkaa vaivalloisesti kutomansa pyyntiverkon päivittäin ja kutoo uuden tilalle. Ja kärsivällisyys, sillä välillä joutuu pitkäänkin odottamaan syksyn viimeisiä lentäviä hyönteisiä verkkoon.

Blogini yläbanneria on koristanut vuosien ajan Pyhän Sydämen nimellä kulkeva kuva. Se enemmän tuttu katolilaisesta perinteestä kuin luterilaisesta, mutta tuon symbolin pohjimmainen merkitys on yleiskristillinen. Tuo symboli pyrkii muistuttamaan siitä, että itse kunkin kristityn olisi hyvä koettaa kasvaa sydämessään Kristuksen kaltaiseksi. Tai siis pyrkiä kohti sitä kaltaisuutta, sillä ihanteen saavuttaminen lienee mahdotonta. Tavoitteena on kohdata toiset ihmiset ja maailma ja kaikki mitä elämä eteen tuo rakkaudessa, hyväksynnässä, anteeksiannossa. Yrittää etsiä Jumalan tahtoa kaikessa.

Piirsin alkukesällä sarjakuvanovellia  Turun Sarjakuvakerhon  seuraavaa antologiaa varten. Käsikirjoitus oli valmis. Ruutujako ja rytmitys oli valmiiksi mietittynä mielessä. Olin jopa piirtänyt luonnoksen etusivusta - minkä harvoin teen. Toisessa ruudussa se sitten tapahtui. Ekasta ruudusta tuli hieno, mutta toinen meni ihan pieleen. Se ei vaan näyttänyt hyvältä. Ei viivapiirroksena eikä tussauksena. Sivu meni uusiksi. Ensimmäisen ruudun säilytin ennallaan. Toisen muokkasin kokonaan uusiksi ja samalla tulin muuttaneeksi koko ekan sivun rakenteen. Ja sivun tasapaino parani huomattavasti. Ilman virhettä ja takapakkia en olisi saanut aikaan parempaa jälkeä.

Mitä näin kesälomallani? Jonkun linnun. Joitakin kasveja. Mitälie pörriäisiä. "Haluaisin oppia paremmin tunnistamaan kasveja ja muita luontokappaleita. Ja opettaa lapsenikin tunnistamaan niitä", sanoi veljeni. Ihailtava ajatus! Maailma on tännä ihmeteltävää ja sen ymmärtää vielä paremmin kun asioilla on nimiä yleiskäsitteiden sijaan. En nähnyt lomallani pelkästään lintua. Näin maakotkan.

Istuin puulämmitteisessä saunassa ja katselin ikkunan takana avautuvaa metsää. Välillä pistäydyin uimassa järvessä ja palasin saunaan. Lisäsin pari kalikkaa kiukaaseen. Ja pohdin saunaa kulttuurimme keskellä paikkana jossa synnyttiin ja jossa vainajat pestiin. Paikkana jossa istutaan ilman titteleitä tai teeskentelyä, omana itsenä. Heräsin seuraavaan aamuun, sen valoon ja lintujen lauluun. Ilman kiirettä tai ajantajua tai selvää kuvaa siitä mikä viikonpäivä oli menossa. Tiesin, ettei näin voi aina olla, vaan arjen ja työn ja kiireen aika tulee myös. Mutta jotain tästä kaikesta toivoisin osaavani kantaa mukanani sinnekin.

Jos ympäröivä maisema ei vastaa kartan kuvausta, on kaksi vaihtoehtoa: 1) Kartta on epätäydellinen tai vanhentunut. Se vaatii päivitystä. 2) Olet eksyksissä. Ympäröivä todellisuus on harvoin väärässä. Olet missä olet.

Jonotin näkemään Font-de-Gaumen monivärisiä luolamaalauksia Etelä-Ranskassa. Olin jonossa yli tunnin ennen kassan avautumista, mutten silti päässyt sisään. Luoliin päästettiin vain 70 ihmistä päivässä, ei ennakkovarauksia. Olin pettynyt, mutta samalla iloinen siitä että maalauksia suojellaan. Turistilaumat kun asettavat nämä ainutlaatuiset ihmiskunnan aarteet vaaraan. (Muutama luola on jo kokonaan suljettu yleisöltä.) Siirryin siis b-suunnitelmaan ja kävin vierailemassa Pech Merlen luolissa. Siellä maalaukset olivat vain yksivärisiä, mutta hyvin vaikuttavia nekin. Vanhimmat tippukiviluolan maalauksista olivat 24600 vuotta vanhoja! Ja kuitenkin, punaisella värillä rajatut käden olivat kovin nykykädenjäljen näköisiä. Puhveleissa ja hevosissa oli paitsi hyvin tarkkanäköistä luonnon havannointia ja eläinten kehonkielen tuntemusta niin myös taiteellista vapautta ja ilmaisuvoimaa. Luolan maalaukset muistuttivat minua taas siitä, että meissä ihmissä läpi aikojen on edelleen paljon samaa

Raamatun luomiskertomusten mukaan Jumala loi ja sitten hän lepäsi. Vähän myöhemmin antaessaan käskyjään ihmisille hän käski muistaa pyhittää lepopäivän. Ja se lepopäivä ulottui raamatullisen tulkinnan mukaan myös kotielämiin ja viljemaahan. Niitäkään ei saanut kuormittaa jatkuvasti, vaan niillekin piti antaa mahdollisuus palautumiseen. Ja siksi minä pohjimmiltaan vastustan kauppojen aukioloa läpi pyhien. Ei niin, että pyhien arvoa loukkaisi markkinatalouden ahneus. Mutta ne myymälätyöntekijät ovat hekin leponsa ansainneet, mielellään samaan aikaan muun lähipiirinsä kanssa, yhdessä. Siksi yhteiset lepoajat ovat suotavia. Kesä merkitsee monelle kevyempää tahtia ja mahdollisuutta lepoon. Levätään siis, eikä tehdä tästä ajasta uutta suoritusta. Kesällä/Lomalla ei ole pakko ennättää enemmän kuin ennättää. Ihminen ei ole lepopäivää varten vaan lepo ihmistä varten.

"Muutokset tapahtuvat kun on riittävästi toistoa", totesi psykiatri C. G. Jung aikanaan. Sitähän arjessa riittää, toistoa. Päivät menevät tuttua kaavaansa ja tahtiansa, välillä puuduttavuuteen asti. Kuitenkin sitä toistoa tarvitaan, sillä arkirutiinit kuuluu hoitaa ja toisto on tehnyt monista niistä sellaisia, että asioiden hoitaminen sujuu suht' vaivattomasti. Voin ajatella samalla muuta. Ja toistoa tarvitaan kaikkeen oppimiseen. Toiston kautta sormet löytävät paikkansa soittimen kaulalla. Toiston kautta viivoista tulee vakaampia ja ne alkavat muodostaa kuvia paperille. Toiston kautta tulee ensimmäiset askeleet, ja kävely, ja juoksu. Toiston kautta saa fyysistä kuntoaan parannettua, tai lukemista, tai ammatillista osaamista. Toiston kautta oppii kieliä. Toisto on siis - mahdollisesta hetkellisestä tympäisystä huolimatta - ystävä ja apu. Se vaatii vain kärsivällisyyttä. Entäs se Jungin esille nostama muutos? Toisto mahdollistaa sen, sillä toistaminen auttaa myös väh

Kristilliseen perinteeseen kuuluu se, että Jeesuksessa Jumala syntyi ihmiseksi. Jumalalla oli siis äiti, Maria. Ja monen muun äidin tavoin Maria kulki Jeesuksen vierellä tämän elämässä, ihmetteli hänelle tullutta sanaa lapsestaan. Jeesus syntyi ja kasvoi ja kulki ja kärsi ja kuoli ja nousi kuolleista. Marian kautta peilaten voimme päästä itsekin ihmettelemään sitä miten kussakin tilanteessa ilmenee Jumalalta tullut sana siitä, kuka tämä Marian poika on. Jumalan perhesuhteiden kautta peilaten voimme päästä ihmettelmään ihmiseksi syntyvää Jumalaa, ja läheisiä ihmisiä (vanhemmat, sisarukset, ystävät) osana itse kunkin elämää. Meidät on annettu toisillemme.

Minun piti kerran täyttää erääseen kyselyyn kohta, jossa kysyttiin lempisanaani. Kirjoitin siihen "ehkä". Se toki voi olla tätä minun savolaisuuttani, sitä, että kaikkeen pitää antaa monitulkintainen vastaus, mutta itse haluan nähdä vastaukseni - ja tuon sanan, jota usein käytän kun jotain kysytään - avoimuutena. En halua suoralta kädeltä tyrmätä mitään, vaan haluan pureskella hetken asiaa ja vasta sitten muodostaa mielipiteeni. Kuunnella toisen perusteita, selvittää itse, onko minulla aikaa ja mahdollisuutta tarttua ehdotukseen. Vesi virtaa kivien ohi, oksa taipuu tuulen mukana. Liika jäykkyys kaikessa estää kohtaamasta tätä maailmaa, joka on koko ajan muutoksessa. Sitä kai se on, ehkä?

Pääsiäisen jälkeisissä teksteissä ihmiset kohtaavat ylösnousseen Vapahtajan, kuka haudalla, kuka keskellä tietä, kuka suljettujen ovien takana. Kutsu kristittynä elämiseen on kutsu Vapahtajan kohtaamiseen. Arjessa, toisissa ihmisissä, luomakunnassa. Se on pysähtymistä siihen, että tälläkin hetkellä ja asialla ja ihmisellä on annettavaa, kunhan vain annan itseni kuulla sen.

Herra, auta minua kulkemaan sen tien jonka haluat minun kulkevan. Ja kun en itse näe polkua, sysää minua oikeaan suuntaan. Sinulle kelpasi opetuslapsiksi ihmisiä, jotka olivat kovin vaillinaisia, jotka epäonnistuivat komeasti, ja epäilivät, kielsivät, eivät aina ymmärtäneet mitä sanoit. Kiitos minäkin mahdun tuohon joukkoon. Kiitos, että kanssasi löydän tien pääsiäisen ihmeeseen.

Kestävyysjuoksun harrastaminen on opettanut minulle muutaman asian elämästä. Sen, että jokainen juoksee vain itseään vastaan ja omaa matkavauhtiaan. Joku toinen menee ohi. Jonkun toisen ohi pääsee. Voin toki hetkeksi pysyä kirittävän ohittajan matkassa, mutta ellei oma kuntoni ole hänen juoksunsa tasolla voin lopulta vain hankaloittaa omaa pääsyäni perille. Siksi itseään on kuunneltava. Kokenut juoksija tuntee voimavaransa ja tietää, millainen juoksupäivä kulloinkin on. Minkä verran pystyy juoksemaan nykyistä kuntoaan vastaan kehittyäkseen. Minkä verran voimia tarvitaan reserviin jotta selvitään jäljellä olevastakin matkasta kunnialla.

Muistan kun Skyrim oli uusi peli ja istuuduin ensimmäistä kertaa sen ääreen. Seikkailemisen ohessa pysähtelin tämän tästä ihmettelemään niitä yksityiskohtia joita pelintekijät olivat maailmaansa tehneet: lohet hyppivät jokia pitkin, järvet ja meret ovat täynnä kaloja ja simpukoita, metsät kasveja ja eläimiä. Jopa muurahaisia (joita toisin kuin muita otuksia ei sentään voinut poimia mukaansa) oli kirjoitettu ylittämään hiekkatietä. Maailma tuntui elävältä, koska se oli täynnä kaikkea mitä tapahtui, kaikkea millä oli omat elämänsä elettävänään pelaajasta riipppumatta. Ympäröivä maailma, oikea maailma, on sekin täynnä paljon viehättäviä yksityiskohtia ja monen sorttista elämää. Luonnon omaa 3D:tä ja HD:tä. Välillä on virkistävää pysähtyä ihailemaan sitäkin, pelkän puuhaamisen ja seikkailun sijaan. Huomata ne muurahaiset. Varsinkin silloin, kun on olevinaan liian kiire.

" Puu ylistää Jumalaa olemalla puu. Sillä olemalla sitä mitä Jumala tarkoitti sen olevan se tottelee Jumalaa. Se "suostuu", tavallaan, Jumalan luovaan rakkauteen. Se ilmaisee Jumalassa olevaa ajatusta, ajatusta, joka ei ole irrallaan Jumalan olemuksesta. Siten puu jäljittelee Jumalaa olemalla puu", Thomas Merton kirjoitti. Raamatun luomiskertomukset taas sanovat myös meidän ihmisten olevan Jumalan kuvia. Jokainen, omana itsenään. Siksi jokainen meistä on kaunis, väittipä vääristyneitä ulkonäköihanteita tyrkyttävä yhteiskunta ympärillämme mitä tahansa. Entä miten minä tänään ilmennän tuota kuvaa? Osaanko olla käsinä, suuna, silminä tai korvina siellä missä tarvitaan?

Mitä minulle jäi mieleen autokoulusta? Liikennesäännöt, auton käyttäytyminen erilaisissa keliolosuhteissa, kaikki se tärkeä. Mutta mitään muuta yksittäistä lausetta en muista kuin "Autoa ohjataan silmillä". Auton ohjaaminen silmillä tarkoittaa sitä, että auto kulkee sinne missä katse on, kädet kääntävät rattia käskemättä oikeaan suuntaan. Siksi katsetta ei pidä naulita konepellin nokkaan tai edessä olevan puskuriin, vaan antaa sen liikkua edessäpäin, tulevassa mutkassa tai risteyksessä. Se tekee ajamisesta sujuvaa ja se auttaa ennakoimaan vastaantulevaa. Sama katseen merkitys tuntuu juoksulenkillä, sillä sitä juoksee sinne minne katse vie. Sama katseen merkitys tuntuu vuoren rinteellä, katse etsii reitin ylöspäin. Siksi se katse kannattaa kiinnittää aina riittävän matkan eteenpäin, se antaa suunnan ja reitin sinne minne ikinä pyrkii.

Minua pyydettiin kirjoittamaan rukouksesta. Rukous on sitä, että sanotan omaa elämääni Jumalalle. Kerron isot tai pienet asiat, pyydän varjelua lähimmäisilleni, pyydän varjelua itselleni. Pyydän voimaa päivään, pyydän anteeksi virheitäni. Välillä ehkä muistan kiittääkin kaikesta hyvästä. Sitä uskoakseni Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei rukous saisi olla tyhjän hokemista. Rukous ei ole ulkoa opeteltu loru, vaan kumpuaa eletystä elämästä. Jumala tuntee meidät, tietää mitä tarvitsemme ja mitä emme tarvitse. Ei rukous siis ole sitä, että nämä asiat tarvitsee kertoa Herralle. Rukous on kai pohjimmiltaan sitä, että otamme Jumalan mukaan kaikkeen tähän mitä sanoitamme. Se on vuoropuhelua. Välillä vastaus viipyy tai on toinen kun toivoimme: Rukous ei siis ole loitsu. Lyhimmillään rukous ei tarvitse edes sanoja. Pelkkä ajatuksen suunta väsyneeltä kohti Jumalaa on rukousta. Tai hammasta purevan epätoivoinen huokaus - siitähän kirosanana viljelty Jumal'auta on peräisin. Rukous on

Jeesus opetti, että kaikki käskyt voi tiivistää tähän: "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi". Rakasta, sillä rakkaus automaattisesti etsii toisen hyvää. Lisäohjeita ei siis tarvita. Ja Jeesus opetti, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Miehet ja naiset yhtälailla, sairaat ja vammaiset, ihmisten halveksimia ammatteja edustavat, ihmiset eri kansakunnista. Myös kaikki he, jotka ovat tippuneet pois yhteisöstä. Eikä pelkästään opettanut, vaan eli todeksi oppiaan, meni ihmisten keskelle, kohtasi jokaisen ainutlaatuisena, kasvokkain.

Kun minulta aina välillä kysytään, että mikä on minusta kristinuskon keskuksessa, että mikä on se olennainen juttu tässä kaikessa, on vastaukseni aina sama: Armo. Se on ajatus siitä, että silloin kun tajuamme menneemme metsään ja epäonnistuneemme siinä mitä toivoisimme olevamme, meillä on lupa myöntää asia, pyytää anteeksi. Ja alkaa sitten alusta, pyrkiä parempaan. Se on hyvin lohdullinen kuva Jumalasta. Ja se on viesti, jonka soisi muistettavan. Epäonnistumisia tapahtuu. Se ei haittaa. Elämä jatkuu.

Japanilaisen paperintaitteluperinteessä origamissa tarkoituksena on taitella paperista asioita - eläimiä, esineitä, kukkasia - niin, ettei paperia missään vaiheessa revitä tai leikellä. Kaikkien muotojen on löydyttävä puhtaasti taitoksien kautta. Taustalla on ajatus siitä, että kunnioitetaan paperille olemuksensa antanutta puuta/kasvia ja siinä läsnä ollutta  kamia, jumaluutta. Tämä ajatus paperin alkuperästä tuli mieleeni kuivatessani käsiäni paperiliinaan. Jokseenkin kaikki mitä päivittäin käytämme tai syömme tai kulutamme on peräisin luonnosta. Se on kasvanut, se on kerätty, se on prosessoitu ja muokattu, kuljetettu kauppaan ja laitettu hyllyyn. Mikään tässä ketjussa ei ole itsestäänselvää. Meidän tulisi siis arvostaa luomakuntaa ja ihmisten työpanoksia. Nähdä se, että lenkkejä ketjussa tarvitaan ja haaskaaminen on väärin. Kaikki on arvokasta, myös oma panoksemme toisten eteen.

Aikanaan, kun pohdin pappisuraa, juttelin silloisen arkkipiispan ja silloisen Turun piispan kanssa tulevasta kutsumuksesta. Ja minua askarrutti se, voinko minä olla pappina pitkine hiuksineni ja korvarenkaineni. Muistan vieläkin vastauksen jonka sain: "Sinun pitää olla oma itsesi. Ihmiset näkevät kyllä läpi jos yrität olla jotain muuta, ottaa papin roolia. Ole pappi sellaisena kuin olet." Asia palasi mieleeni tänään, kun pohdin sitä, miksi paavi Fransiskus on suosittu, miksi laulaja Johnny Cash oli suosittu. Miksi kumpikin osaa/osasi tavoittaa ihmiset ja silti edustaa/edusti uskottavasti myös omaa uskoaan? Ja ajattelen, että se suuri salaisuus - tai ainakin yksi salaisuuksista - on aitous. Ihmiset näkevät, että tuossa tuo ihminen on, sellaisena kuin on. Kantaa edustamansa asian mukanaan, mutta on samalla aidosti vuorovaikutuksessa toisten kanssa ilman naamareita ja rooleja, teennäisyyttä. On parempi tulla nähdyksi omana itsenään kuin jäädä jonkun roolin vangiksi.

Kun minun pitää sanoittaa kristillistä termiä 'synti' arkikielelle, lähden avaamaan sitä tämän ajan helmasynnin, itsekkyyden kautta. Itsekkyys on jotain, missä omasta itsestä tehdään kaiken keskus. Tärkeää on minä, yksin. Toisia ei tarvitse huomioida. Tärkeää on se, että minä saan kaiken mitä tarvitsen ja kaiken mitä haluan, silloinkin, kun se tarkoittaa, että toinen jää ilman. Tärkeää on ihminen, ei Jumala tai luomakunta. Tärkeää on jatkuva haaliminen, kyltymättömyys. Siksi 'synti' tulee minusta hyvin lähelle sitä mitä 'itsekkyydellä' sanoitetaan. Itsekkyyden vastavoima taas on rakkaus. Rakkaus lähtee liikkeelle toisesta, etsii automaattisesti toisen hyvää. Asettuu toisen asemaan, kantaa huolta toisesta. Rakkaus on yhteistä, molemminpuolista hyvän etsimistä. Rakkaus on antamista, jakamista, joskus omasta luopumistakin toisen hyväksi. Tärkeää on yhdessäolo, toinen ihminen, luomakunta, Jumala. Tämä aika, talouskurimus, ahneus ja veroparatiisit, kovat ar

Viime kesänä luin  Thich Nhat Hahnia . Oli mielenkiintoista lukea ulkopuolisen - tässä tapauksessa zen munkin - kuvausta itselle tutuista asioista, kristinuskon sisällöstä. Välillä olin asioista eri mieltä ja välillä ulkopuolisen katse näytti minulle paljon sellaista, mitä en itse ole omassa perinteessä oivaltanutkaan. Ja sitä varten ihmiset näkökulmineen ympärillämme ovat. Näyttämässä meille sen, mitä itse emme huomaa. Aina kun minäkään en ole oikeassa, vaan toista kuunnellen pääsen parempaan tulokseen.

Minulta pyydettiin erään sarjakuvan originaaleja näyttelyä varten. Painettu versio on aina se mitä pidän piirroksissani "oikeana", mutta tekeleversiossa näkyy siistimistä edeltänyt työjälki. Ja kumitukset ja virheet, muutokset kuvakulmissa. Ja se kai on kiinnostavaa, se prosessi kokonaisuudessaan. Se alkaa tyhjästä paperista ja ideasta, jäsentyy vähitellen päässä ruuduiksi ja hakee muotonsa ensin lyijykynällä ja sitten mustein. Jokaisessa vaiheessa se muokkautuu hieman - joku kuvakulma ei toimikaan paperilla niin hyvin kuin kuvittelin. Tyhjää paperia ei kannata kammota. Alusta loppuun pääsee vain erilaisten vaiheiden kautta.