Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2013.

Ylpeys ja...

"Ylpeys tekee meistä teennäisiä, nöyryys tekee meistä todellisia", sanoi Thomas Merton. Ja niin sanoessaan sai kiteytettyä jotain hyvin syvällistä ja läpikotaisin ihmistä tuntevaa.

Ylpeys on sitä, että haen hyväksyntää toisilta, pönkitän omaa epävarmuuttani ja yritän kovasti osoittaa toisille olevani jotain. Minun matkani on silloin vielä kesken. Sillä sitten kun olen sinut itseni kanssa, tiedän osaavani asioita, mutta pystyn hyväksymään myös sen, että toisetkin osaavat. Joskus jopa minua paremmin. Se ei haittaa, silloin voi oppia heiltä. Minun ei enää tarvitse liputtaa itseni arvosta, asiat puhuvat puolestaan.

Ja silloin, vasta silloin kun minun ei tarvitse suureleisesti todistaa maailmalle kuka olen, näytän todelliset kasvoni.


Oksa taipuu tuulessa

Olen tottunut tietynlaisiin työrutiineihin, ne helpottavat arkea. Kun eteen tulee tilanne - ja sellaisia tilanteita tulee aina välillä vastaan - jossa asioita ei voikaan enää tehdä totutulla tavalla, voi siihen suhtautua kahdella tavalla:

Voi ahdistua siitä, ettei asiat enää menekään "niin kuin pitäisi" ja haroitella vastaan, vastustaa muutosta.

Tai sitten voi nähdä tilanteen mahdollisuutena uuteen ja heittäytyä pohtimaan, miten asiat voisikin tehdä toisin.

Parhaimmillaan jälkimmäinen vaihtoehto on hyvin antoisa, ja heikoimmassakin tapauksessa se kuormittaa vähemmän.

Hiljaa hyvä tulee!

Katsoin Philip Gröningin elokuvan Die Große Stille,  jossa seurataan hiljaisuus-lupauksen tehneiden kartusiaanimunkkien elämää. Dokumentti on kuvattu yhdella kameralla, ilman musiikkia tai kertojan ääntä. Kaikki äänet, mitkä kuuluvat syntyvät luostarielämästä itsestään.

"Hiljainen" on sopiva sana kuvaamaan elokuvaa. "Kiireetön" voisi olla toinen. Mutta se, mikä minua erityisesti puhuttelee, on hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä syntyvä keskittynyt paneutuminen, jota munkit harjoittavat ihan kaikessa mitä tekevät, oli kyse sitten kankaan leikkaamisesta, puun pilkkomisesta, kirjallisesta työstä tai luostarin laskuliikenteen hoitamisesta.

Ei ole kiire, joten kaiken voi tehdä huolella. Toivoisin itse pystyväni aina samaan!

Etanapostia?

Vuonna 1984 ohjaaja Philip Gröning otti yhteyttä katolilaiseen Grande Chartreusen kartusiaaniluostariin ja kirjoitti haluavansa tehdä dokumenttielokuvan näiden hiljaisuuteen syventyneiden ja erokkoelämää viettävien munkkien elämästä. Hän sai viestiinsä vastauksen kuusitoista vuotta myöhemmin. Munkit ilmoittivat suostuvansa, mikäli ohjaaja oli yhä kiinnostunut. Syntyi elokuva "Die Große Stille".

Nykyaikana tuntuu, että ellei (sähköpostiin) reagoi heti tai viimeistään saman päivän aikana, on jo myöhäistä. Ehkä meidän pitäisi osata hidastaa hieman?

Ennättäisi pohtimaan tarkemmin vastauksiakin.

"Kaiken, mitä olette tehneet yhdelle näistä..."

Pyhä Fransiskus Assisilainen sanoi joskus:"Menkää ja saarnatkaa evankeliumia. Ja jos aivan pakko, käyttäkää siihen sanoja."

Nuo sanat sopivat kirkon oppilaitostyöhön vallan hyvin.
Ei pelkästään niin, että oppilatostyö on enimmäkseen toimimista ja vähemmän sanoja, vaan myös niin, että oppilaitospappina saa olla kuuntelemassa hyvin monenlaisia saarnoja.
Niitä saarnoja, joita kukin oman ammatillisen kutsumuksensa ja oman elämänsä mukaan tekee todeksi jokaisessa päivässä.