Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2016.

Minun sääntöni

Elokuu kuluu oppilaitospapilla lukuisten ammattikoulun aloittaneiden opiskelijoiden ryhmäytyspäivissä. Päivissä tarkoituksena on tutustua ryhmään sekä muodostaa hyvää ryhmähenkeä ryhmäläisten välille. Tätä varten teemme erilaisia harjoitteita.

Moni opettaja on päivän lopuksi halunnut pohtia ryhmänsä kanssa ryhmän yhteisiä pelisääntöjä - ryhmäläisten itsensä tärkeäminä pitämän asiat kirjataan ylös ja niiden pohjalta tehdään säännöt joita kaikki noudattavat.

Olen nähnyt monenlaisia muotoiluita säännöille:
"Ei sitä ja tätä..."
"Tee sitä ja tätä..."
"Meidän ryhmässä..."

Pidän itse viimeisenä mainitusta. Se ei käskytä, vaan luo ihanteen jota kohti pyrkiä. Oma suosikkini tavasta sanoittaa puuttuu kuitenkin joukosta:
"Minä..."

Jos säännön kuin säännönkin aloittaa sanalla 'minä', se pysäyttää aina jokaisen pohtimaan sitä, miten juuri oma oleminen ja käytös vaikuttaa kaikkeen.

Ei ohi, vaan rinnalla

Joskus nuorempana, kun katselin maisemaa tai puuta tai eläintä tai tähtitaivasta
näin Jumalan.

Nykyään kun katselen,
näen erilaiset pilvet sinitaivasta vasten,
lintuja taivaalla,
aallot joita tuuli ajaa eteenpäin.
Näen puut ja varjot joita pilvet heittävät niiden ylle.
Näen tuulen taivuttamat kaislat.
Näen yöllä tähtitaivaan tähtineen, planeettoineen, galakseineen.

Jumala ei ole kadonnut minnekään.
Mutta nyt en näe häntä kaiken ohi.
Näen kaiken sen mitä on.

Se on kai sitä, mistä monta synodaalikokousta sitten silloinen Turun piispa Ilkka Kantola sanoi saarnassaan:"Meillä ei ole lupa katsella Jumalaa ihmisen ohi."
Jäi mieleen. Jumala on luonut paljon. Jumalaan kaiken ohi keskittyvältä jää keskeinen osa kristittynä kulkemista väliin: tästä maailmasta ja toisista ihmisistä huolehtiminen.

Se on kai vähän sama asia kuin zen-buddhalaisen perinteen viisaus:
"Kun lähdet opiskelemaan zeniä, puut ovat puita ja purot puroja.
Kun etenet opinnoissasi, puut eivät enää ole puita eikä…

Yhteen

Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää.
Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin.

Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.

keskittyen ja jälkeä arvostaen

Kesällä tein pihahommia ja remontointia,
mökillä ja omalla pihalla.

Se, mikä noissa puuhissa minua viehättää, on se,
että keskittyminen on juuri siinä mitä on tekemässä.
Mitkä ne mitat nyt ovat? Tarkistuksen tarkistusta.
Mikä tiili kuului mihin kohtaan?
Paljonko puuöljyä tarvitaan,
jotta koko terassin saa käsiteltyä?

Ja viehättää se, että homman saatua päätökseen
sen hedelmät on suoraan nähtävissä:
Minä tein tuon, tein parhaan taitoni mukaan!

Arkeen palattuani haluan kuljettaa mukani tämän:
Että mitä teenkin, haluan tehdä sen keskittyen juuri siihen.
Että saatuani valmiiksi, muistan katsoa kätteni jälkeä,
silloinkin, kun kätteni jäljen näkeminen
on vaikeampaa kuin fyysistä työtä tehdessä.

Minä tein tuon, tein parhaan taitoni mukaan!