Siirry pääsisältöön

Esimerkillistä toimintaa

1700-luvulla Japanissa elänyt zen-munkki Ryokan oli paitsi tunnettu runoilija ja kalligrafi niin - jos kertomuksiin on uskomista - myös ilmeisen lämminhenkinen ihminen joka tuli hyvin toimeen kaikkien kanssa. Ainakin hänestä kiertää yhä tarinoita ja anekdootteja, joissa tämä "suuri hupsu" osoittaa teräväsilmäistä ihmisluonnon tuntemista.

Eräässä tällaisessa tarinassa kerrotaan, että kerran Ryokan sai kuulla veljenpoikansa sortuneen huonoille teille. Tämä käytti rahojaan uhkapeleihin ja huonomaineisiin naisiin eikä piitannut muiden neuvoista ja varoituksista.

Ryokan taittoi pitkän taipaleen veljenpoikansa luokse, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Veljenpoika otti hänet ilolla vastaan ja pyysi jäämään yöksi.

Ryokan mietiskeli koko yön ajan. Kun hän aamulla teki lähtöä, hän pyysi veljenpoikaa auttamaan sandaaliensa sitomisessa. Tämä teki työtä käskettyä. Ryokan kiitti ja sanoi:"Ihminen vanhenee päivä päivältä, pidä huolta itsestäsi." Sitten hän lähti paluumatkalle ilman mainintaakaan veljenpojan holtittomasta rahankäytöstä. Mutta kerrotaan, että siitä hetkestä lähtien veljenpojan käytös muuttui.

On niin monenlaisia tapoja saarnata.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita. Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin.

Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on.

Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa UrsanTähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas, jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n.

Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan.

Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi.

Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.

Yhdessä

Kuljin kaupungilla ihmisen perässä, joka spontaanisti kumartui poimimaan jonkun toisen heittämän roskan maasta ja laittamaan sen roskikseen.
Joidenkin ajatus yhteisestä on, että muut hoitaa. Joidenkin toisten se, että yhdessä hoidetaan.