Siirry pääsisältöön

Peili

Kuulemma muinaisilla roomalaisilla keisareilla on riemukulkueessa vaunuillaan liikkuessa vierellään orja, jonka ainoa tehtävä oli hokea keisarille: "Memento mori", "Muista että olet kuolevainen".

Tämä pullahti mieleeni lukiessani - osana työnohjaajaopintojani - kirjaa johtamiskulttuurista. Tekstissä korostui moneen otteeseen se vaara, että johtaja helposti jää vallan nalkkiin: Hän alkaa uskoa omaan erinomaisuuteensa, ja mitä itseriittoisempi hän kokee olevansa, sitä vähemmän alaiset uskaltavat antaa hänelle sellaista palautetta mikä sekä auttaisi organisaatiota tavoitteiden saavuttamisessa että auttaisi johtajaa omaan kasvuun tehtävässään.

"Memento mori" oli roomalaisten ratkaisu. Monta vuosisataa myöhemmin monessa hovissa taas nähtiin narri, jonka tehtävänä oli sanoa ääneen kaikki se mitä muut eivät uskaltaneet. Koska hän oli narri - ja siten vähän kummallinen - voitiin hänen sanomiset kuitata naurulla silloinkin kun niissä oli totuuden siemen. Molemmat tarjosivat aikanaan peilin, jota kautta hallitsija näki sanomissaan ja tekemissään sen puolen mikä muutoin olisi jäänyt näkymättä.

Peilejä tarvitsemme me kaikki. Ainoastaan kuulemalla toisten tulkintaa minulla on mahdollista nähdä se mikä itseltäni on salattua omassa olemisessani. Siksi me ihmiset kuulumme yhteen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita. Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin.

Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on.

Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Eksynyt

Päivitin oppilaitospapin julisteita oppilaitosteni ilmoitustauluille, sillä vanhan julisteen kuva oli vuodelta 2011 peräisin. Piti saada julisteita näkyville joissa partakin olisi mukana.


Kiersin käytäviä ja tapasin siinä samalla ihmisiä. Se oli kierrokseni todellinen anti. Sitten eräässä toimipisteessä eksyin - saman katon alla oli kahden eri oppilaitokseni toimipisteet, ja jostain portaikosta pääsin paikkoihin mihin toisista ei päässyt.


Mitä eksymisestä seurasi? Löysin sopen, jonka olin ilmeisesti löytänyt viimeksi noin kymmenen vuotta sitten - ainakin ilmoitustaululla oli oma julisteeni vuodelta 2008.


Oli aikakin päivittää se. Ja eksyä. Muutoin olisi taas jäänyt jotain löytämättä.

Sankareita

Sarjojen, elokuvien ja sarjakuvien supersankarit ja superrikolliset kamppailevat keskenään. He ovat kuin kolikon kaksi puolta: Molemmilla on voimia ja erikoiskykyjä jotka ylittävät tavallisen ihmisen kyvyt. Sankarit ja rikolliset erottaa toisistaan vain se, miten noita voimia ja kykyjä lähtee käyttämään: omaa etuaan tavoitellen vai toisia auttaen.

Supersankaritarinat kertovat siis pohjimmiltaan meistä tavallisista ihmisistä. Meilläkin on tietoja ja taitoja. Mekin voimme valita, miten osaamisemme valjastamme käyttöön. Kaikkien hyväksi, vai pelkästään omaa itseämme palvelemaan.