Siirry pääsisältöön

Harakka

Harakka-parka
teki pesää pihaamme
harakka-parka


On kaikenlaisia vertauksia siitä, minkälainen hätäisesti kyhätty risukasa harakan pesä on. Asiaa liiankin läheltä nyt pari päivää seuranneena olen muuttanut näkemystäni. Se mikä valmista tuotosta pikaisesti tarkkaillessa näyttää vain risukasalle on itse asiassa nokkelasti ja tarkkaan sijoiteltuja keppejä. Totta, niiden hännät törröttävät minne sattuvat, mutta niiden funktio, pesän muodostaminen ja kasassa pitäminen on vähemmän satunnaista.


Pesän ulkoasu myös on kansanperinteessä johtanut harakan pitämiseen laiskana - "sai aikaiseksi vain harakan pesän." Sekin on totuuden vääristelyä. Harakka tekee pesää ahkerasti ja määrätietoisesti. Jopa silloin, kun pastori - joka on sitä mieltä, että 2m korkeudelle tuijaan, keskelle pihaa rakennettu piha ei ainakaan pastorin kannalta ole parhaalla paikalla - purkaa pesää sitä mukaan kun uusia risuja siihen kannetaan. Aika näyttää kumman sitkeys ja huolellisuus puuhassa kestää, minun vai harakan.


Harakka ei luultavimmin saa aikaan pesää pihaamme. Mutta se on opettanut minulle kaksi asiaa itsestään, eli saavuttanut jotain.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita. Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin.

Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on.

Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa UrsanTähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas, jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n.

Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan.

Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi.

Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.

Yhdessä

Kuljin kaupungilla ihmisen perässä, joka spontaanisti kumartui poimimaan jonkun toisen heittämän roskan maasta ja laittamaan sen roskikseen.
Joidenkin ajatus yhteisestä on, että muut hoitaa. Joidenkin toisten se, että yhdessä hoidetaan.