Siirry pääsisältöön

Arvokas

Rikoin kelloni rannekkeen, enkä omin voimin saanut sitä kuntoon. Vein sen korjattavaksi ja sain edullisesti korjattuna takaisin. Kelloa noutaessani kuulin kultasepänliikkeen ihmisen toteavan, että syy rannekkeen rikkoutumiseen oli se, että kyseessä oli varsin edullinen kello halvasta materiaalista. Saman kommentin kellon halpa-arvoisuudesta olen kuullut muissa kultasepänliikkeissä patteria vaihdattaessani.


Kyllä, kelloni on halpa verrattuna tuhansien eurojen arvokelloihin. Sellaisiin minulla ei ole varaa eikä halua.


Mutta kelloni ei ole halpa minulle. Se on ranteessani aina. Ilman sitä en osaa päivään lähteä enkä töitäni tehdä - oppilaitospapin työ kun on oppilaitoksesta toiseen siirtymistä milloin minkäkin aikataulun mukaan.


Kelloni on osa minua. Sain sen syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten isältäni. Hän kysyi mitä tarvitsin ja kello oli se. Reilun satasen hintaisena se oli mielestäni hivenen arvokas lahjaksi, en tiedä mitä lahjan antaja asiasta ajatteli. Mutta sain kellon ja siitä asti olen sitä kantanut.


Kello on palvellut minua hyvin melkein 15 vuotta. Se ei ole halpa, se on arvokas. Minulle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita. Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin.

Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on.

Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa UrsanTähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas, jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n.

Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan.

Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi.

Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.

Yhdessä

Kuljin kaupungilla ihmisen perässä, joka spontaanisti kumartui poimimaan jonkun toisen heittämän roskan maasta ja laittamaan sen roskikseen.
Joidenkin ajatus yhteisestä on, että muut hoitaa. Joidenkin toisten se, että yhdessä hoidetaan.