Siirry pääsisältöön

Kalenteri


Kun avaa kirkon viikkokalenterin - ja se on yhä ainoa kalenteri jota käytän säännöllisesti menojeni kirjaamiseen - kerrotaan alkusivulla, että kyseessä on kirkon viikkokalenteri. Sen alla on teksti A.D. 2016 muistutukseksi siitä, mitä Herran vuotta eletään. Ja sen alla on raamatunteksti:

Jeesus Kristus on sama
eilen, tänään ja ikuisesti.
(Hepr. 13:8)

Näin on ollut kalenterissa vuodesta toiseen (mitä nyt tietysti vuosiluku päivittyy aina eletylle vuodelle). Pidän sen perinteisestä otteesta.

Pidän siitä, että jokainen vuosi on Herran vuosi. Usko ja Jumala kulkee mukana arkeen ja kaikkeen mitä vuoden aikana puuhastellaankin.

Pidän siitä, että kalenterin selaajaa muistutetaan Sanalla siitä, että kaiken muutoksen ja mullistuksen keskellä on myös pysyvää. Ja se pysyvä, kaikki elämän tärkeät asiat, ne kantavat sen kaiken halki.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita. Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin.

Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on.

Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa UrsanTähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas, jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n.

Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan.

Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi.

Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.

Keitä ne on ne (super)sankarit?

Lapsuuteni supersankarit ovat nyt olleet jo hetken muodissa, elokuvia ilmestyy toisensa jälkeen. Supersankareissa ja pyhimyksissä on jotain samaa: Ne molemmat ovat ihmisyyden ideaaleja, molemmat edustavat jotain puolta meissä ihmisissä äärimmilleen vietynä. Ja koska kyse on ideaalista, ihannetasosta, jokainen tietää, ettei moiseen oikeasti pääse - varsinkaan kun sen enempää supersankarit kuin pyhimyksetkään eivät itse ole vastuussa voimistaan. Ne tulevat muualta. Mutta ihanne kannustaa pyrkimään kohti, kehittämään itseään kohti sitä mitä ideaali edustaa.


Renessanssi-ihmisen malli oli toisenlainen. Siinä ihminen loi itsensä, kehitti osaamista huippuunsa. Osoitti oman erinomaisuutensa. Ihmesankareiden sijaan yhteiskuntamme tuntuu kasvattavan tähän jälkimmäiseen. Ja se on surullista. Se luo vääriä paineita ihmisille, oli kyse sitten ulkonäöstä tai taloudellisesta menestyksestä. Tai mistä vain. Se luo kuvan siitä, että jos ei jollain elämän osa-alueella saavuta ihannetta, on epäonnistuja.…