Elävä Pyhimys?

On joukko minulle läheisiä ihmisiä jotka ovat poissa. Tai siis poissa täältä, mutteivät poissa kokonaan. Edesmenneet. Ikuisuudessa. Heille ajattelin sytyttää pyhäinpäivänä kynttilän ja muistaa, sillä muistaminen tuo heidät taas hetkeksi tänne, muistikuvien pieniin filminpätkiin. Haikeisiin, hauskoihin. Minä uskon...pyhäin yhteyden...ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Ja siitäkin pyhäinpäivässäkin on kyse. Ei pelkästä muistamisesta, vaan jälleennäkemisen toivosta. Sitten kerran, kun kaikki ovat paikalla.

"Älä pelkää", aloittaa moni Jumalan viestinviejä Raamatussa sanomansa. Se on hyvä aloitus, sillä se pyrkii vakuuttamaan sanojansa hyväntahtoisuudesta. Se on hyvä aloitus, sillä pelko toimii esteenä monelle uudelle asialle. Pelkään sitä mitä en tunne. En tiedä miten asiaan suhtautuisin, sillä en tiedä mistä asiasta on pohjimmillaan kyse. Siksi olen varautunut. Ja kuitenkin, useissa tapauksissa pelkään vain oman mieleni mörköjä, niitä esteitä ja jossitteluita joilla oman epätietoisuuden mielessäni yritän peittää. Entä jos suhtautuisinkin kaikkeen eteentulevaan avoimesti? Kohtaisin tilanteen sellaisena kuin se on? Sitten kun se on, en etukäteen murehtien? Enkö pystyisi jopa paremmin toimimaan hetkessä, paremmin kuin omien jossitteluitteni ja mörköjeni ja pelkojen pohjalta?

Häpeäkseni minun on tunnustettava, että aikanaan, teini-ikäisenä, minulla oli ennakkoluuloja joitakin ihmisryhmiä kohtaan. Kasvoin ennakkoluuloistani eroon siten, että opiskeluaikana tutustuin vähitellen monenlaisiin ihmisiin. Opin näkemään ihmiset päässäni asuvien ennakkoasenteideni ohi. Siihen käsittääkseni Vapahtajakin meitä haastoi oman esimerkkinsä kautta - ihmisten kohtaamiseen kasvokkain, silmästä silmään. Kaikenlaiset mielikuvat ja oletukset ja asenteet luovat kuiluja ihmisten välille, eivät ole totta. Mutta kun keskityn häneen, joka on edessäni, kohtaan hänet omana itsenään.

Kävin eräällä  trappistiveljestön sivuilla. Siellä päivän tekstinä oli seuraavaa: "Veli tuli vierailemaan apotti Mooseksen luo ja kysyi häneltä viisauden sanoja. Vanhus sanoi:'Mene, istu munkinkammiossasi ja kammio opettaa sinulle kaiken.'" Ei kammio tai mikään muukaan huone paljoa opeta. Mutta pysähtyminen, hiljentyminen, oman itsen kuunteleminen voi opettaa. Kun irroittaa hetken tekemisestä ja arjen kiireestä ja vain on, ennättää pohtia sitä kuka on, mitä on, mihin tähtää. Onko kaikki kiire kiireen arvoista?

Kannan kaulassani ristiä, joka kulkee mukanani minne menenkin. Elokuviin, juoksulenkille, kaikkiin työtehtäviin. Kulkee kotiin päivän päätteeksi, kulkee lomalle. Kulkee mukanani kun kohtaan ihmisiä, kulkee, kun istun yksin autossa tai liikun ruokakaupassa etsimässä päivän ostoksiani. Minulle se muistuttaa siitä minkälaisena myös uskon näen. Usko ei ole sitä, että muistetaan mennä sunnuntaina kirkkoon. Tai sitä, että ollaan Raamattu kädessä julistamassa. Usko elää kaikessa tavallisessa ja arkisessa, on osana sitä, osa minua. Jopa silloin kun en sitä itse muista.