Aten ajatuksia

 Olin salilla ja iloitsin siitä, että kuntoni on palautunut nyt sille tasolle missä se oli ennen korona-aikaa ja rajoituksia. Pitkään siinä kesti, mutta onnistuin. Urheileminen on siitä jännä harrastus, että se aloitetaan aina uudestaan; Se aloitetaan aina siitä, millä tasolla olen tällä hetkellä ja aletaan parantamaan ja kehittymään siitä. Aina. Ja jokaisen sairastumisen tai tauon jälkeen taso on alempana kuin mihin on tottunut. Se vaatii ymmärrystä ja oman kroppansa kuuntelemista. Ja sen hyväksymistä, että taas hetken kehityn kohti tasoa, jolla olen joskus ollut. Väitän, että sama pätee myös moneen muuhun taitoon, sillä soittaminen, kielitaito, mikä tahansa rapistuu kun sitä ei käytä. Se ei ole vaarallista, mutta itselleen pitää olla armollinen siinä kohti kun harrastuksen pariin taas palaa. Ja vertailukohtana pitää aina olla vain se, missä minä olen juuri nyt. Ei verrata toisiin, eikä verrata siihen, mitä joskus olin tai osasin. Kehittyminen lähtee liikkeelle tästä hetkestä.

Ihmisen pää on ihmeellinen kapistus; Koko viime viikon yritin työstää paria työasiaa, mutta tietokoneen ääressä puurtamalla en tuntunut pääsevän asiassa eteenpäin. Sitten viikonloppuna pelailin niin pleikkaa yksin kuin pöytäroolipelejä kavereiden kanssa, sekä urheilin. Olin vapaalla, aidosti. Eilisellä juoksumatkalla palaset alkoivat osua paikoilleen, ja saunan lauteilla ne viikolla pohtimani työstämäni asiat olivat kaikki uudessa järjestyksessä.   On siis helppo aloittaa tätä viikkoa.   Ja siksi se vapaa-aika on niin tärkeää. Palautumiselle töistä, kyllä. Mutta myös on luovuuden ylläpitämiselle.  

"Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailuissa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen. Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksija saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi, enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan." (1. Kor. 10:24-26) Tuo antiikin urheilukisoista kielikuvansa hakeva parin jakeen kohta on viehättänyt minua jo pitkään. Ja nousi taas mieleen, kun juoksu alkaa viimein olla sillä tasolla mitä se oli ennen viimekeväistä sairastelua. Vaikkei siis mitään tarkoitusta olekaan kisata, ainoastaan kehittyä. Niinhän se on usein myös meidän hengellisen elämämme kanssa, kuten papit tapaavat sanoa.

Olen viime aikoina onnistunut parantamaan juoksutuloksiani 5km matkalla. Treeni tuntuu mielekkäältä siksi, etten kisaa kenenkään toisen tuloksia vastaan. Kisaan itseäni vastaan, verrokkina aikaisempi juoksunopeuteni. Omaa kehittymistä ajatellen olennaista on tulla paremmaksi versioksi omasta itsestäni, ei paremmaksi kuin joku toinen.