Elävä Pyhimys?

 Tänään huomaan pysähtyväni Raamatun ensimmäisen luvun luomiskertomuksiin ja siihen tapaan, jolla ne kuvaavat Jumalan suhdetta maailmaan. Minulle nimittäin nuo tekstit elävät rinnakkain tieteellisen maailmankuvan kanssa, ja noiden tekstien myyttinen kieli puhuu siitä, miten Jumala katsoo meitä. Ja siitä, mikä meidän roolimme on luomakunnassa. Se, mikä tekstistä minulle tänään nousee esiin, on se, että Jumala luo, koska haluaa luoda. Jumala luo, ja jokaisen päivän lopussa pysähtyy katsomaan luomaansa - oli kyse mantereista, kasveista, eläimistä, ihmisistä tai kokonaisuudesta - ja näkee hyvää luomassaan . Se laittaa minut pohtimaan sitä, miten minä osaisin nähdä hyvää ympärilläni olevassa maailmassa, toisissa ihmisissä ja luomakunnassa? Sillä jos näkisin hyvää, haluaisin paremmin varmaan myös suojella sitä minkä näen hyvänä. Se laittaa minut pohtimaan sitä, miten osaisin nähdän hyvää jokaisessa päivässä ja siinä, mitä saan päivän loppuun mennessä aikaiseksi? Se riittää, se on hyvää - sil

"I was angry with my friend; I told my wrath, my wrath did end. I was angry with my foe: I told it not, my wrath did grow...." Noilla sanoilla alkaa William Blaken - josta pidän kovin - runo Poison Tree, myrkkypuu. "Olin vihainen ystävälleni; Kerroin sen, ja vihani loppui. Olin vihainen viholliselleni, En kertonut sitä, ja viha kasvoi." Pysähdyin huomaamattani pohtimaan noita sanoja, kun kävelin mökkiä reunustavassa metsässä puita katsellen; Runo nimittäin jatkuu kertoen siitä, miten sisällä pidetty viha jatkaa kasvamistaan, kunnes siitä syntyy myrkkyhedelmiä kantava puu. Ja runo on minusta hyvin oivallinen kuvaus siitä, miksi on niin tärkeä puhua. Varsinkin silloin, kun joku asia kiusaa tai häiritsee. Toinen ei välttämättä asiaa huomaakaan, mutta oman pään sisällä asiasta voi kasvaa vaikka kuinka suuri tekele, jonka hedelmiä sitten jakaa toisellekin nautittavaksi. Sen sijaan, jos sanon asian ääneen, toinen myös tulee tietoiseksi tulkinnastani, ja voimme yhdessä pur

Kävelen metsässä, kuuntelen loppukesän luontoa ja annan ajatuksen harhailla. Itse koetan pysyä polulla. "Jaa, mustikoita ei ole paljoa. Puolukat ovat vielä raakoja. Mutta kantterelleja näyttää olevan runsaasi." On jotenkin viehättävää nähdä se, mitä voin ottaa metsästä mukaani jos halua syödä. Sitä ei ole kukaan ihminen viljellyt tai kasvattanut. Siellä se kasvaa omaa tahtiaan, samalla tavalla kuin lopulta mökkisaunan kiukaaseen päätyvät puut, sen jälkeen kun vuosittainen kevätmyrsky ne ensin on kaatanut. Luonto, se kaikki minkä niin helposti unohdan kun palaan kaupungin kiireeseen ja työarkeen. Siellä se kuitenkin on, ja elää omaa elämäänsä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa muodoissaan. Minun kuuluisi paljon paremmin arvostaa sitä myös arjessa, ja pyrkiä toimillani suojelemaan, sillä kaikki pienetkin valinnat vaikuttavat. Monien ihmisten valinnoista muodostuu kokonaisuuksia.

"Sinä otat pilvet vaunuiksesi ja kuljet tuulten siivillä. Sinä teet tuulista sanasi viejät ja panet liekit palvelijoiksesi. Sinä perustit maan lujasti paikoilleen, horjumatta se pysyy ajasta aikaan. Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi. Ja vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen, niin kuin säädit. Sinä asetit rajat, joita vedet eivät ylitä, eivätkä ne enää palaa peittämään maata. Vuorten rinteille sinä puhkaisit lähteet, vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksoissa. Ne juottavat kaikki maan eläimet, villiaasikin saa sammuttaa janonsa. Niiden äärellä asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvissä vesien partailla. Sinä juotat vuoret korkeuksien vesillä, ja maa kantaa sinun töittesi hedelmää. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisen viljeltäviksi, että hän saisi leipänsä maasta. Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaun

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, joill

  Auton katolle laskeutuneessa siitepölyssä näkyi aamulla siiven jälki. Suojelusenkelin? Ei, luulen, vaan lähipuussa pesivän harakan.

 Pyhä Franciscus Assisilainen saarnasi tarinan mukaan eläimille, hänen puheitaan kuuntelivat niin linnut kuin susikin. En vielä ole itsestäni löytänyt samaa. Sen sijaan huomaan, että nyt kun kevät etenee ja luonto herää, saarnaavat linnut minulle. Jokainen mustarastas, kettu, hämähäkki ja mullasta esiin puskeva kukka puhuvat omalla äänellään jostain kauniista ja hyvästä. Ne puhuvat luomakunnasta, luonnon kiertokulusta - ja minulle Kristittynä - myös Luojastaan. En siis mene luonnon keskelle vielä saarnaamaan. Menen kuuntelemaan saarnaa, pysähtymään elämän ihmeiden äärelle.

Minä olen Nukkuva opetuslapsi Hän, joka kavaltaa, Hän joka juoksee pakoon, joka kieltää. Hän joka tuomitsee syyttömän. Hän, joka ruoskii, Kruuna orjantappuralla, Heittää arpaa omaisuudesta. Hän, joka pilkkaa tuomittua, Joka vastentahtoisesti kantaa toisen ristiä. Hän joka lyö naulat, Joka kiinnittää kyltin. Joka rienaa vielä ristilläkin. Sinä kannat kaiken tämän, Katsot armeliaasti.  Kelpuutat kanssasi aterialle. Kuolet ja nouset kuolleista. Minua varten.

 "Herra, vie minut sinne, minne haluat minun menevän, näytä minulle ne, keitä haluat minun tapaavan, kerro minulle se, mitä haluat minun sanovan, ja auta minua väistymään tieltä silloin kun olen esteenä suunnitelmillesi." Näin rukoili New Yorkin palolaitoksen pappi, fransiskaani Mychal Judge. Hän menehtyi työtehtävissään World Trade Centerin terrori-iskun yhteydessä. Itsessään, ilman sen muotoilleen henkilön taustatarinaakin tuo rukous on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin pysäyttävä. Siinä halutaan vain kulkea yhdessä Jumalan kanssa, etsiä Jumalan kädenjälkiä ja läsnäoloa kaikessa. Siinä muistetaan sekin, että välillä saatamme olla omine pyrkimyksinemme esteenä sille, mitä Jumala haluaa luoda. Silloin on hyvä, jos ymmärrämme astua sivuun. Ymmärrämme sen, että meidän viisautemme ei ole aina se paras tulkinta tilanteesta. On siis hyvä kuunnella. Hetkeä. Ihmisiä. Jumalaa.

Luin uutisen pohjoissavolaisista metsästäjistä, jotka olivat ampuneet huvikseen rauhoitettuja eläimiä suurissa määrin. Heille noiden olentojen arvo oli vain omassa jännityksen hakemisessa, eikä luonnolla - tai sen suojelemiseksi luoduilla lain pykälillä - ollut merkitystä. Ja jäin pohtimaan sitä, minkälaisin silmin luontoa katsotaan. Luulen, että noillekin saaliina pitämiensä eläinten arvoon lähinnä kohteina suhtautuville metsällä ja ekosysteemillä itsellään saattaa olla arvoa, sillä olen ymmärtänyt luonnossa liikkumisen olevan yksi metsästyksen viehätyksistä. En tiedä. Olen itse kävellyt metsässä toisin ajatuksin. Mutta minua aina aika ajoin ihmettyttää se, kuinka ympäröivä maailma näyttäytyy niin usein vain raaka-ainevarantona ihmisen ahneuden loppumatonta janoa sammuttamassa. Ja tuo raaka-ainevaranto ei ole loputon. Silloinkin, jos sitä käyttää, pitäisi huolehtia pallomme kantokyvystä ja uusiutumisesta, sillä toista asuinpaikkaa meille ei ole tarjolla, tahkosipa kuinka paljon maalli

 Koska tämän tekstini julkistus osuu kansainväliselle uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikolle, pysähdyin tarkastelemaan sitä, mitä eri perinteet sanovat luonnosta ja suhteestamme siihen. Niin sanotuissa kirjojen uskonnoissa, kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa Jumala nähdään Luojana, kaiken tämän alkuperänä. Ja siksi luomakuntakin on arvokasta itsessään. Se on jotain, minkä Luoja halusi luoda. Buddhalaisille ja hinduille kaikki on osa samaa elämän kiertoa, ja kaikki kuuluu sitä kautta yhteen. Monille suomalaisille katsomuksista riippumatta metsä on yhä "kirkko", ja kesämökki edustaa paluuta lähelle luontoa. Kaikki perinteet puhuvat siitä, ihminen ei ole erillään luomakunnasta, vaan osa sitä. Osa kokonaisuutta. Ei sen hallitsija. Kristinuskossa ja juutalaisuudessa jopa pyhän kirjan alkumyyteissä ihmiselle annetaan käsky viljellä ja varjella. Käsky, jossa ihmisikunnan historian silmin käskyn ensimmäinen puoli tuntuu painottuneen ja jälkimmäinen hieman unohtun

Vietnamilainen buddhalainen munkki, mindfullnessin yksi esi-isistä ja rauhantyön pioneeri Thích Nhất Hạnh kirjoitti [vapaasti kääntäen]: "Tee teenjuomisestasi rituaali. Lopeta työnteko hetkeksi ja katso syvälle teekuppiisi nähdäksesi kaiken sen, mitä tarvittiin teen tekemiseksi: Pilvet ja sade, teeviljelmät ja työläiset teelehtiä keräämässä. Vaali kiitollisuutta arvostamalla kaikkea sitä työtä, joka tarvittiin, että tee on nyt kupissasi. Nauti tästä hetkestä juodessasi teetäsi." Koska sain joululahjaksi hyvää teetä (Mariage Frères Earl Grey French Blue), halusin jakaa tämän Thích Nhất Hạnhin ajatuksen.   Koska tärkeää on pysähtyä arjen keskellä, halusin jakaa tämän ajatuksen.   Koska on hyvä arvostaa toisten työtä, ja luomakuntaa, ja sitä, miten kaikki kuuluu yhteen, halusin jakaa tämän ajatuksen.   Taidan nyt keittää kupillisen teetä. Taidan pysähtyä hetkeksi. Ja koetan arvostaa työtä, luomakuntaa, ja sitä, miten kaikki kuuluu yhteen. Koetan vaalia tuota arvostusta myös täs