Luin uutisen pohjoissavolaisista metsästäjistä, jotka olivat ampuneet huvikseen rauhoitettuja eläimiä suurissa määrin. Heille noiden olentojen arvo oli vain omassa jännityksen hakemisessa, eikä luonnolla - tai sen suojelemiseksi luoduilla lain pykälillä - ollut merkitystä.
Ja jäin pohtimaan sitä, minkälaisin silmin luontoa katsotaan. Luulen, että noillekin saaliina pitämiensä eläinten arvoon lähinnä kohteina suhtautuville metsällä ja ekosysteemillä itsellään saattaa olla arvoa, sillä olen ymmärtänyt luonnossa liikkumisen olevan yksi metsästyksen viehätyksistä. En tiedä. Olen itse kävellyt metsässä toisin ajatuksin.
Mutta minua aina aika ajoin ihmettyttää se, kuinka ympäröivä maailma näyttäytyy niin usein vain raaka-ainevarantona ihmisen ahneuden loppumatonta janoa sammuttamassa. Ja tuo raaka-ainevaranto ei ole loputon. Silloinkin, jos sitä käyttää, pitäisi huolehtia pallomme kantokyvystä ja uusiutumisesta, sillä toista asuinpaikkaa meille ei ole tarjolla, tahkosipa kuinka paljon maallista mammonaa itselleen.
Omat silmäni ovat avautuneet yhä enemmän tarkkailemaan luomakuntaa sitä mukaa, mitä enemmän olen oppinut tunnistamaan eläimiä, hyönteisiä, hämähäkkejä, kasveja. Tunnistaminen tuottaa sen, että monimuotoisuus - tai sen puute - nousee helpommin näkyviin. Ja syntyy halu huomioida myös kaikkea tätä muuta Luojan luomaa ihmisen lisäksi.
Pyhä Franciskus Assisilainen meni aikanaan vielä pidemmälle. Hänelle kaikki ympärillä oli siskoja ja veljiä, kasvit, eläimet, kuu ja aurinko. Ja sellaisten silmin on vaikea kohdella mitään vain esineenä tai raaka-aineena, sillä noin läheiseen suhteeseen kuuluu välittäminen.
”Niin kauan kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa”, Franciscus sanoi. Elämä jatkuu silloin, ja sitä kautta toivolla on tilaa.
Minkälaisin silmin tänään pysähdyn katsomaan kevääseen vähitellen heräävää luontoa?
Kommentit