Aten ajatuksia

 Minulle pääsiäinen on tärkeä juhla. Eikä pelkästään pääsiäinen, vaan se tie pääsiäiseen;  Paasto, aika itsetutkisteluun ja parannukseen. Hiljainen viikko, jolloin muistetaan Kristuksen tietä ristille: Ensin juhlittuna kaupunkiin ratsastavana, sitten ystävien kanssa aterioivana, sitten yksin tuskaisena ja pelossaan kun opetuslapset jo nukkuvat. Petos, pidätys. Kuulustelu, kidutus, tuomio. Ristin kantaminen ja ihmisten pilkka. Häpeällinen teloitus rikollisten seassa. Ja se, ettei mikään lopu siihenkään.   On vielä tyhjä hauta ja voitettu kuolema ja ilo. Siksi pääsiäinen on minulle tärkeä juhla.

 Elämme kristinuskon eri kirkkokunnissa par'aikaa pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Luterilaisilla sen mahdollinen noudattaminen on jätetty yksilön omaksi valinnaksi, samoin ne tavat, jolla itse kukin paastoa noudattaa. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä paaston aikana jätetään pois, vaan mitä tulee tilalle. Luopuminen jostakin paaston ajaksi on vain mekaanista, mutta se antaa tilaa jollekin. Ruokavalion karsiminen tai makeasta luopuminen auttavat keskittymään makuihin niiden syötävien asioiden kohdalla, joita paaston aikana vielä syödään. Somen käytön rajoittaminen antaa aikaa jollekin harrastukselle tai ihmisille. Oman käytöksen ja oman puheen tarkkailu auttaa löytämään rakentavempia tapoja olla läsnä. Eikä vielä tämäkään ole paaston ytimessä.  Paaston sisältö kun ei ole minussa, vaan Jumalassa ja uskossa, ja siinä, miten minä paremmin pystyn kohtaamaan Jumalan taas kaikessa arkeen kuuluvassa. Siinä mitä syön, mitä teen, miten puhun, miten kohtelen toista. Siinä miten hil...

  Tänä vuonna pysähdyin sen äärelle, mitä enkelit sanovat paimenille: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Ja noissa sanoissa Vapahtaja ja Kristus – mikä tarkoittaa voideltua – viittasivat molemmat ennustuksiin, jotka taatusti tavalliset juutalaiset paimenetkin tunsivat. Ennustuksiin, joista meidän kristittyjen Vanhaan testamenttiin kuuluvina teksteinä itsekin kuulimme osan tämän jumalanpalveluksen alkupuolella. Nyt nuo ennustukset toteutuivat paimenien silmien edessä. Vaikea sitä oli heidän epäillä, kun viestin välittäjinä oli joukko enkeleitä. Sen kaiken vastapainona haiseva karjasuoja ja eläinten syömäkaukalo lapsen makuupaikkana on jotenkin hätkähdyttävän maallinen, ja vaatimaton ja karu. Ihan tavallisen näköiset vanhemmat ja ihan tavallisen näköinen lapsi. Päivä on jo pitkällä, kääntynyt yöhön. Suurin osa ihmisistä nukkuu. Ja näin, salaisesti ja huomaamatta Jumala tulee maailmaan ihmisten keskelle, toteuttaa lupauksensa juuta...

 Törmäsin pari päivää sitten Thomas Mertonin, munkin ja runoilijan sitaattiin, joka jäi resonoimaan minussa nyt adventtiaikaan. Vapaasti itse suomentaen se kuuluu näin: "Puhu toivon sanoja. Ole ihminen tänä kaikkein epäinhimillisempänä aikana. Varjele kuvaa ihmisestä, sillä se on kuva Jumalasta." Näissä sanoissa kaikuu minusta Matteuksen evankeliumin teksti: " Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle", ja se kutsuu meidät kaiken joulunvalmistelukiireen keskellä pysähtymään näkemään toiset ihmiset. Ja kun näen toiset ihmiset, näen ehkä senkin, miten hekin ovat Jumalalle rakkaita. Näitä kohtaamisia kukin meistä tarvitsee, ja ne tuovat toivoa ja rakkautta maailmaan. Tähän aikaan. Kaikkiin aikoihin.

 Tänään huomaan pysähtyväni Raamatun ensimmäisen luvun luomiskertomuksiin ja siihen tapaan, jolla ne kuvaavat Jumalan suhdetta maailmaan. Minulle nimittäin nuo tekstit elävät rinnakkain tieteellisen maailmankuvan kanssa, ja noiden tekstien myyttinen kieli puhuu siitä, miten Jumala katsoo meitä. Ja siitä, mikä meidän roolimme on luomakunnassa. Se, mikä tekstistä minulle tänään nousee esiin, on se, että Jumala luo, koska haluaa luoda. Jumala luo, ja jokaisen päivän lopussa pysähtyy katsomaan luomaansa - oli kyse mantereista, kasveista, eläimistä, ihmisistä tai kokonaisuudesta - ja näkee hyvää luomassaan . Se laittaa minut pohtimaan sitä, miten minä osaisin nähdä hyvää ympärilläni olevassa maailmassa, toisissa ihmisissä ja luomakunnassa? Sillä jos näkisin hyvää, haluaisin paremmin varmaan myös suojella sitä minkä näen hyvänä. Se laittaa minut pohtimaan sitä, miten osaisin nähdän hyvää jokaisessa päivässä ja siinä, mitä saan päivän loppuun mennessä aikaiseksi? Se riittää, se on hyvää -...

"Sinä otat pilvet vaunuiksesi ja kuljet tuulten siivillä. Sinä teet tuulista sanasi viejät ja panet liekit palvelijoiksesi. Sinä perustit maan lujasti paikoilleen, horjumatta se pysyy ajasta aikaan. Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi. Ja vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen, niin kuin säädit. Sinä asetit rajat, joita vedet eivät ylitä, eivätkä ne enää palaa peittämään maata. Vuorten rinteille sinä puhkaisit lähteet, vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksoissa. Ne juottavat kaikki maan eläimet, villiaasikin saa sammuttaa janonsa. Niiden äärellä asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvissä vesien partailla. Sinä juotat vuoret korkeuksien vesillä, ja maa kantaa sinun töittesi hedelmää. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisen viljeltäviksi, että hän saisi leipänsä maasta. Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaun...

 Pyhä Franciscus Assisilainen saarnasi tarinan mukaan eläimille, hänen puheitaan kuuntelivat niin linnut kuin susikin. En vielä ole itsestäni löytänyt samaa. Sen sijaan huomaan, että nyt kun kevät etenee ja luonto herää, saarnaavat linnut minulle. Jokainen mustarastas, kettu, hämähäkki ja mullasta esiin puskeva kukka puhuvat omalla äänellään jostain kauniista ja hyvästä. Ne puhuvat luomakunnasta, luonnon kiertokulusta - ja minulle Kristittynä - myös Luojastaan. En siis mene luonnon keskelle vielä saarnaamaan. Menen kuuntelemaan saarnaa, pysähtymään elämän ihmeiden äärelle.

Minä olen Nukkuva opetuslapsi Hän, joka kavaltaa, Hän joka juoksee pakoon, joka kieltää. Hän joka tuomitsee syyttömän. Hän, joka ruoskii, Kruuna orjantappuralla, Heittää arpaa omaisuudesta. Hän, joka pilkkaa tuomittua, Joka vastentahtoisesti kantaa toisen ristiä. Hän joka lyö naulat, Joka kiinnittää kyltin. Joka rienaa vielä ristilläkin. Sinä kannat kaiken tämän, Katsot armeliaasti.  Kelpuutat kanssasi aterialle. Kuolet ja nouset kuolleista. Minua varten.

 "Herra, vie minut sinne, minne haluat minun menevän, näytä minulle ne, keitä haluat minun tapaavan, kerro minulle se, mitä haluat minun sanovan, ja auta minua väistymään tieltä silloin kun olen esteenä suunnitelmillesi." Näin rukoili New Yorkin palolaitoksen pappi, fransiskaani Mychal Judge. Hän menehtyi työtehtävissään World Trade Centerin terrori-iskun yhteydessä. Itsessään, ilman sen muotoilleen henkilön taustatarinaakin tuo rukous on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin pysäyttävä. Siinä halutaan vain kulkea yhdessä Jumalan kanssa, etsiä Jumalan kädenjälkiä ja läsnäoloa kaikessa. Siinä muistetaan sekin, että välillä saatamme olla omine pyrkimyksinemme esteenä sille, mitä Jumala haluaa luoda. Silloin on hyvä, jos ymmärrämme astua sivuun. Ymmärrämme sen, että meidän viisautemme ei ole aina se paras tulkinta tilanteesta. On siis hyvä kuunnella. Hetkeä. Ihmisiä. Jumalaa.

Luin uutisen pohjoissavolaisista metsästäjistä, jotka olivat ampuneet huvikseen rauhoitettuja eläimiä suurissa määrin. Heille noiden olentojen arvo oli vain omassa jännityksen hakemisessa, eikä luonnolla - tai sen suojelemiseksi luoduilla lain pykälillä - ollut merkitystä. Ja jäin pohtimaan sitä, minkälaisin silmin luontoa katsotaan. Luulen, että noillekin saaliina pitämiensä eläinten arvoon lähinnä kohteina suhtautuville metsällä ja ekosysteemillä itsellään saattaa olla arvoa, sillä olen ymmärtänyt luonnossa liikkumisen olevan yksi metsästyksen viehätyksistä. En tiedä. Olen itse kävellyt metsässä toisin ajatuksin. Mutta minua aina aika ajoin ihmettyttää se, kuinka ympäröivä maailma näyttäytyy niin usein vain raaka-ainevarantona ihmisen ahneuden loppumatonta janoa sammuttamassa. Ja tuo raaka-ainevaranto ei ole loputon. Silloinkin, jos sitä käyttää, pitäisi huolehtia pallomme kantokyvystä ja uusiutumisesta, sillä toista asuinpaikkaa meille ei ole tarjolla, tahkosipa kuinka paljon maalli...

 Koska tämän tekstini julkistus osuu kansainväliselle uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikolle, pysähdyin tarkastelemaan sitä, mitä eri perinteet sanovat luonnosta ja suhteestamme siihen. Niin sanotuissa kirjojen uskonnoissa, kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa Jumala nähdään Luojana, kaiken tämän alkuperänä. Ja siksi luomakuntakin on arvokasta itsessään. Se on jotain, minkä Luoja halusi luoda. Buddhalaisille ja hinduille kaikki on osa samaa elämän kiertoa, ja kaikki kuuluu sitä kautta yhteen. Monille suomalaisille katsomuksista riippumatta metsä on yhä "kirkko", ja kesämökki edustaa paluuta lähelle luontoa. Kaikki perinteet puhuvat siitä, ihminen ei ole erillään luomakunnasta, vaan osa sitä. Osa kokonaisuutta. Ei sen hallitsija. Kristinuskossa ja juutalaisuudessa jopa pyhän kirjan alkumyyteissä ihmiselle annetaan käsky viljellä ja varjella. Käsky, jossa ihmisikunnan historian silmin käskyn ensimmäinen puoli tuntuu painottuneen ja jälkimmäinen hieman unohtun...

  Jumala syntyy perheeseen avuttomaksi ihmislapseksi, antautuu täysin Joosefin ja Marian huolenpitoon ja hoivaan ja rakkauteen. Makuualustana on heinät ja syöttökaukalo. Ensimmäisiksi ihmeen todistajiksi kelpaavat ympärillä olevat eläimet, sitten paikalle töiden keskeltä kutsutut paimenet ja vähitellen Jeesuksen aikuistuttua kalastajat, veronkantajat, tavalliset ihmiset, erottelematta. Jumala syntyy hämmennyksen ja epävarmuuden keskelle, sillä sitä kaikki yhteiskunnallinen myllerrys veroluetteloineen ja matkoineen raskauden viime hetkillä jouluevankeliumissa on. Sitä epävarmuutta on majapaikan puuttuminen, synnytys karjasuojassa. Jumala syntyy sanomaan sen, että toivoa on. Tulevaisuus on, ja se on kaikkia varten, ja se on parempaa mitä voimme tässä hetkessä kuvitella. Tulevaisuus on siksi, ettei mikään ole pelkästään meidän käsissämme ja meidän varassamme. Jumala syntyy meitä varten, jokaista ainutlaatuista ihmistä varten. Kristus on yhteinen, jaettu lahja. Lahja, joka kuuluu k...

 Tapanani on ollut jo tovin aloittaa joka päivä aamurukouksella, jossa annan itseni, olemiseni ja osaamiseni Jumalan käyttöön. Pidän siitä, sillä se auttaa minua aina pitkin päivää kiinnittämään huomioni kuhunkin hetkeen jossa olen. Se toimii hyvin varsinkin silloin, kun jokin asia ärsyttää, turhauttaa, stressaa. Silloin muistutan itseäni siitä, että tässäkin hetkessä - kaikesta huolimatta tai ehkä jopa kaikesta johtuen - Jumala on jollain tavalla mukana, läsnä. Ja silloin huomioni siirtyy siitä ärsyyntymisestä, turhautumisesta ja stressistä katsomaan sitä, mitä juuri tässä hetkessä tapahtuu. Mitä hyvää siitä löytyy tai mitä se voi tuottaa. Se voi olla jotain, mitä löydän siitä hetkestä, tai se voi olla jotain toimintaa, jonka hetki minussa aktivoi.

  ”On olemassa ihmisiä, joille Jumala maistuu vain yhdellä tavalla, eikä mitenkään muuten. He haluavat omistaa Jumalan vain tuossa tietyssä hartauden harjoittamisen muodossa, eikä missään muussa. Tehkööt he niin, mutta se on täysin väärin.” (Mestari Eckhart, saarnassaan ”In hoc apparuit caritas Dei in nobis, quoniam filius suum unigenitum misit Deus in mundun ut vivamus per eum”   Raamatun lukeminen on hyvästä. Samoin rukous, uskonnollinen kirjallisuus, mietiskely, hartauselämä, arjessa kohdattu Jumala. Mutta mielestäni mistään niistä ei saa hengellisen kypsyyden mittaria. Usko on elämänmittainen matka, ja sillä matkalla - jos edelläkulkeneita on uskominen - kypsyys on vasta sitä, kun oikeassa oleminen ja varmuus karisee pois, ja matka etenee uskossa, toivossa ja rakkaudessa, edelleen - tai ehkä viimein - oman epätäydellisyytensä tuntien.   Näin minun mielestäni.

 Eletään sitä aikaa oppilaitoksissa, että siirrytään kohti kesää. Moni myös valmistuu ammattiin ja tutkintoon, ja jatkaa kohti uusia vaiheita elämässä. "Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama.   Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama.   Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi." (1. Kor 12:4-7)  "Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille." (Kol. 3:23) Lähtekää saamanne kutsun mukaan tehtävään. Iloitkaa osamisestannne! Oikein paljon onnea! Hyvää kesää itse kullekin!