Elävä Pyhimys?

Kun täytin 40 vuotta, sain ystäviltäni lahjaksi hyvän (ja varsin arvokkaan) konjakkipullon. Niin hyvän ja niin arvokkaan, etten heti rohjennut avata sitä. Halusin säästää sen juhlistamaan jotain tärkeää hetkeä. Vuodet kuluivat ja hetkiä oli ja meni, mikään niistä ei tuntunut riittävän tärkeälle juhlistettavaksi kalliilla konjakilla. Kunnes viikonloppuna, yli viisi vuotta lahjan saamisesta, tavallisena sunnuntaina aloin pohtimaan. Olin kotona viettämässä vapaapäivää. Katsoin hyvää sarjaa telkkarista. Olimme juuri syöneet hyvän ruuan, yhdessä kokatun. Tiskikone oli päällä ja pyykit riippuivat narulla. Jotkin asiat tehtyinä ja jotkut vielä tekemättä. Ulkona myrskysi, sisällä oli lämmintä. Tavallinen vapaapäivän iltapäivä, hyvä sellainen. Juuri tämä hetki oli oikea hetki. Sillä hyvä hetki voi olla milloin tahansa, ilman että mitään suurempaa tapahtuu. Täydellisyyden hakeminen taas voi olla este monen hyvän huomaamiseen, niistä iloitsemiseen.

Tätä kirjoittaessa on ystävänpäivä, ja meillä Suomessa on nimenomaan tapana juhlia silloin ystävyyttä laajemmassa merkityksessä - joissain muissa maissa päivä on omistettu pelkästään rakkaudelle. Ehkä me olemme liian jäyhää kansaa juhlimaan rakkautta? Sitä ystävyyttä ja kaikkia lähipiirin ihmisiä on kiva aina välillä huomioida. Mutta siinäkin yksittäistä päivää tai jotain ainutkertaista tempausta voimakkaammin puhuu kaikki ne pienet hetket pitkin matkaa, arjessa. Kaikki ne yksittäiset hetket läheisten tai vieraiden kanssa, joissa oikeasti pysähdyn ja annan aikani juuri sille kohtaamiselle, ne ovat merkittäviä. Ja niiden summa on se, mikä ajan myötä kasvaa mitään yksittäistä tekemääni suuremmaksi.