Elävä Pyhimys?

Se oli työpäivä syysloman jälkeen. Oli kiire, niin kuin loman jälkeen aina on. Sähköpostin ja puhelinvastaajan viesteihin reagoimista muun suunnitellun työn lisäksi. Tulin työhuoneeseeni, laitoin takin naulaan ja tietokoneeseen virrat, valmiina tarttumaan taas täydellä teholla seuraavaan hommaan. Silloin huomio kiinnittyi ikkunaan. Työhuoneeni on viidennessä kerroksessa taloa, mutta silti ikkunan takaa katsoi pieni pää: Talitintti katsoi minua tiukasti silmiin. Hypähti ikkunalaudalla ja katsoi uudestaan. Liikkui merkitsevästi kohti tuuletusikkunaa. Joku pihapiirissä ilmeisesti oli ruokkinut lintua niin, tai sitten se vain halusi kylmästä lämpimään. Minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa lintua vastaan toimistolleni. Mutta ilahduin kovin sen tervehdyskäynnistä. Keskelle päivää tuli hetki. Huokaisu. Sen voimin taas oli hyvä töitä jatkaa. Tauot ovat tärkeitä.

Uskonnollista keskustelua käydessä on kaksi suurta syntiä. Toinen on se, että paetaan asiaa uskonnolliseen kieleen. Kieleen, joka on itselle niin tuttu, että sen kuluneita fraaseja viljellen voidaan uskotella itselle ja toisille että ollaan jotain asiasta sanottu, vaikka itse asiassa ei ole sanottu yhtään mitään. Ei olla edes pysähdytty vielä pohtimaan asiaa. Toinen synti taas on siirtyminen puhtaasti uskonnottomaan ilmaisuun, uskonnollisen kysymyksen kääntäminen arkimaailman ilmiöksi. Tällöin vaara puhua ohi on yhtä suuri kuin ensimmäisen synnin kohdalla. Me sanomme asiasta jotain, mutta hyväntahtoisen tulkintayrityksen ansiosta se, mihin vastaamme on jotain muuta kuin alkuperäinen teema. Haaste jokaiselle kristityllä onkin pohtia uskonnollisia kysymyksiä ajalle luontevalla uskonnollisella ilmauksella. Aidosti, ajatellen ja toista kuunnellen.

Jatkan edellisen tekstini teemasta, tarinoista. Monissa tv-sarjoissa ja konsoli-/tietokonepeleissä, kirjoissakin on juonenkaari, joka ulottuu jaksosta toiseen. Se on se, mikä nivoo jaksot yhteen. Mutta juonenkaarta eteenpäin kuljettavissa jaksoissa voi tapahtua pitkän kaaren kannalta myös hieman tai ei ollenkaan merkityksellisiä asioita. Ne ovat niitä "viikon hirviö" -jaksoja, joiden läpi kahlataan jotta päästäisiin taas itse jännittävään pääjuoneen kiinni. Elämän tarinassakin on pitkä juonikaari ja on niitä "viikon hirviöitä". Välillä itse kukin pysähtyy pohtimaan sitä, minne juonikaari kulkee minun tarinassani. Mutta se mikä tekee elämästä jännää on se, että joskus ne välijaksot palvelevat myös pitkää juonikaarta tavalla jota ei olisi voinut edeltä tietää. Siksi ei kannatta koettaa kirjoittaa omaa elämäänsä liian tiukasti jonkin ennalta tiedetyn kaaren mukaan. Elämä eletään joka hetki, ei vain päätarinassa, ja joskus sivupolku tuottaa sellaista mitä tietoi