Aten ajatuksia

 "Viisauden alku on vilpitön opetuksen kaipuu", toteaa Raamatun Vanhan Testaminen apokryfikirjoihin kuuluva Viisauden kirja (Viis. 6:17). Minulta kesti kauan ymmärtää se, että oman osaamisen tason ja siinä ilmenevien puutteiden tunnistaminen on tärkeää jos aikoo kasvaa ihmisenä. Ja siinä missä ei osaa, on hyvä kuulla niitä, jotka osaavat ja oppia heiltä. Tai vaikka osaisikin jo jotain, on yhdessä oppiminen aina palkitsevaa, sillä toinen katsoo tilannetta toisesta näkökulmasta kuin minä. Hänen kuuntelemisensa auttaa minua näkemään asiaa laaja-alaisemmin. Oppiminen onkin ihan eri asia kuin muodollinen pätevyys jonkin asian osaamisesta. Oppiminen nimittäin jatkuu sittenkin, kun sen muodollisen pätevyyden - osoituksen jonkin asian osaamisesta jollakin tasolla - on saavuttanut. Syksyn kynnyksellä, oppilaitosten kauden alkaessa odotan taas itsekin sitä, mitä tänä syksynä tulen oppimaan. Petyn, jos kausi kuluu ilman uusia oivalluksia tutun työn äärellä! "Mitä viisaus on? Mistä ...

 Minulla on minulle rakas rukousnauha. Ihan tavallinen ruusukko, jossa on viisi kymmenen helmen sarjaa. Niiden kohdalla rukoillaan mietiskellen raamatunkohtia ja Jeesuksen elämää. Oma rukousnauhani noudattaa lisäksi amerikalaisen katolisen piispa Fulton J. Sheenin ns. maailman lähetyksen mallia - kukin viidestä kymmenen helmen sarjasta on eri värinen, ja niiden kohdalla on tarkoituksena muistaa Raamatun tekstien ohessa maailman eri mantereita - Afrikkaa, Amerikkoja, Eurooppaa, Oseaniaa ja Aasiaa. Ja tästä monikäyttöisyydestä johtuen nauha on minulle rakas kaikkien omistamieni rukousnauhojen joukossa. Eilen, keskellä päivää huomasin, ettei nauha ole enää taskussani. Ja illalla varmistin, ettei se löydy myöskään kotoa. Se on pudonnut jonnekin. Harmitti, sillä vaikka tiesin vastaavia olevan varmasti myynnissä, ei niistä mikään olisi omien sormien kuluttamilla helmillä varustettu ja tutun painoinen. Sitten muistin sen, että eilen - niin kuin kaikkina päivinä - aloitin aamun sanomalla J...

 Kuinka hyvälle tuoksuukaan irtotee, kun avaan teepurkin! Kuinka hyväälle itse tee, kun lisään kuuman veden teelehtien sekaan! Kuinka hyvälle tuore leipä, kun avaan pussin ja leikkaan pari siivua. Luulen, että kovin usein en edes huomaa noita tuoksuja, vaan kiiruhdan ajatuksissani eteenpäin. Mutta nyt paaston aikaan koetan myös olla hieman hitaampi, ja pysähtyä. Pysähtyä nauttimaan ja arvostamaan ja kiittämään. Jokapäiväisestä leivästä ja pienistä iloista, sillä pohjimmiltaan elämä on kaikkia niitä hetkiä.

 Huomaan, että minulle aika kiertää. Herään aamuun, teen päivän, tulen iltan ja nukahdan. Sitten nousen uuteen päivään ja sen askareisiin. Viikko kiertää aina uuden viikon alkuun. Ja vuodet, nekin kiertävät: ennen joululomaa laitan vuoden nippuun, ja tammikuussa töihin palatessani aloitan uuden. (Siihen väliin jää joulupyhät ja vuodenvaihteen kummallinen "epäaika", jolloin vain on.) Tähänkin vuoteen lähden uteliaani katsomaan, mitä se tuo tullessaan. Osa on toki jo näkyvissä kalenterimerkintöinä. Mutta se paras anti on ehkä kuitenkin vielä siinä, mikä ei näyä kalenterissa. Tästäkin vuodesta tulee hyvä. Ei siksi, että ulkopuoliset olosuhteet välttämättä ovat sitä. Vaan siksi, että teen taas parhaani, jotta siitä tulisi sellainen. 

 Adventtiaika on minulle paitsi valmistautumista jouluun, myös joulua edeltävää paastoa.  Paastossa ei niinkään ole kysymys luopumisesta, vaan itsensä tarkkailemisesta. Miten olen läsnä kaikessa mitä elämässä ja töissä tulee vastaan? Se on ehkä samalla myös yhteenvedon tekemistä tästä syyskaudesta ja kaikesta mitä siihen on kuulunut. Mitä siinä on sellaista, josta olen oppinut ja mikä kannattaa pitää jatkossakin mukana? Ehkä tämä pohdinta valmistaa jouluunkin. Ainakin niin, että pohdinnan läpikäytyään on valmis laskeutumaan siihen vapaaseen, lepoon ja rauhaan mitä joulu usein tuo arjen vastapainona. 

 Kun palasin töihin elokuussa, aloin toivottaa ihmisille hyvää syksyä. Siksi, koska minulla syyskausi alkanut ja kesä loppunut sitä mukaa kun loma oli takana. Ja siksi, että syksy ei ole minulle negatiivinen asia. Syksy on minulle pimeneviä iltoja, jolloin tähdet palaavat taas kunnolla näkyviin. Syksy on minulle suurikokoisten hämähäkkien parasta bongailuaikaa. Varsinkin ristekkejä on paljon liikkeellä. Syksy on puiden väriloistoa. Syksyn värit puiden lehdissä on syksyä. Tyhjät oksat kuuluvat talveen. Syksy on viljapuimurit pelloilla. Kurkiauran lähtö. Herkulliset ruokasienet. Syksy on uusia ihmisiä, sillä henkilössä on tapahtunut vaihtuvuutta ja uudet opiskelijat ovat oppilaitoksissa. Syksy on paluuta tuttuun arkeen. Hyvään arkeen, joka kannattelee muutostenkin keskellä.

 Olen tarkka ihminen. Pikkutarkka, sanoisivat läheiseni. Ja se on välillä hyvä asia, sillä huomaan asioita. Mutta se on hankala luonteenpiirre silloin, kun pidän huolta tavaroistani  - ja minä pyrin pitämään huolta tavaroistani! Pikkutarkkuus siinä tarkoittaa sitä, että huomaan aina jokaisen uuden naarmun ja kolhun esineessä tai repeytyneen sivun kirjassa. Ja se jotenkin tuottaa määräänsä enemmän harmia minulle. En ole onnistuntu pitämään tarpeeksi huolta siitä. Japanilaiseen estetiikkaan kuuluu ajatus wabi-sabista. Sitä on hankala tiivistää yhteen ilmaisuun, mutta siihen sisältyy vaatimattomuuden, keskeneräisyyden ja epätäydellisen ihannoimisen piirteitä. Klassisen kreikkalaisen kauneusihanteen mukaan - mikä meillä täällä lännessä vaikuttaa - yksin täydellisyys on kaunista. Wabi-sabin lähtökohta on toinen. Siinä kauniina pidetään sitä, että asiat ovat epätäydellisiä, muutoksessa. Sitä, että kerätyt naarmut ja kolhut ja repeytyneet sivut tekevät asiasta kauniin siksi, että ne ...

 Sain lahjaksi mekaanisen kellon. Pidän siitä kovin. Tuo kello on jotain täysin päinvastaista nykyajan älylaitteille ja kvartsiajalle: Sen toiminta pohjautuu vanhanaikaisesti vietereihin ja rattaisin, jotka surraavat uskollisesti ja liikuttavat viisareita. Siinä ei ole akkua, mitä ladata, vaan sen käyntiä ylläpitää vieteri, jonka itse viritän käsin tai kelloa ranteessa kantaessani. Jos lasken sen pitkäksi aikaa yksin, se lakkaa käymättä. Siinä ei ole älyä tai somea tai monenlaisia ilmoituksia. Se hoitaa vain yhden tehtävän, ajan mittaamisen. Ja senkin se hoitaa epätarkemmin kuin moderni laite - heittoa kertyy monta sekuntia päivässä. Siksi kello pitää asettaa oikeaan aikaan määräajoin. Minua viehättää siinä se, että se on jatkumoa vanhalle käsityötaidolle. Se on kertynyttä osaamista siitä, miten vieterit ja rattaat saadaan hienoviritettyä niin, että laite voi näyttää aikaa muutaman sekunnin tarkkuudella! Se mitä joku on osannut, on ollut pohja sille, miten seuraava on kehittänyt ko...

En ole tehnyt uuden vuoden lupauksia sitten sen kerran, kun päätin aloittaa kestävyysjuoksun. En siksi, että se olisi ollut huono päätös. (Juoksen yhä edelleen.) Vaan siksi, etten oikein miellä ajan kulumista niin. Jos jotain itsetutkistelua teenkin, tai parannusta tavoistani, se ajoittuu nykyään enemmän paastoaikoihin ennen kirkon suuria juhlapyhiä. Vältän lupauksia myös siksi, että voin kussakin hetkessä vain olettaa jotain vuodesta, mutta en koskaan tiedä sitä, mille tuo vuosi oikeasti näyttää. Asiat joita toivon tai joita pelkään asuvat kaikki vain mielessäni, mutta vasta aika näyttää sen, minne vuosi kulkee. Koko ajatus vuoden alkamisesta liittyy vain siihen tapaan, miten ajan hahmotamme. Se on vain nollapiste, josta alamme laskemaan seuraavaa vuotta. Ero edellisvuoden viimeisen päivän ja uuden vuoden ensimmäisen välillä on sama kuin maanantain ja tiistain. Siksi olettamisen ja lupauksen sijaan olen lähtenyt tähänkin vuoteen niin kuin muihinkin vuosiin: Vähän vanhempana. Vähän ...

 Törmäsin pari päivää sitten Thomas Mertonin, munkin ja runoilijan sitaattiin, joka jäi resonoimaan minussa nyt adventtiaikaan. Vapaasti itse suomentaen se kuuluu näin: "Puhu toivon sanoja. Ole ihminen tänä kaikkein epäinhimillisempänä aikana. Varjele kuvaa ihmisestä, sillä se on kuva Jumalasta." Näissä sanoissa kaikuu minusta Matteuksen evankeliumin teksti: " Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle", ja se kutsuu meidät kaiken joulunvalmistelukiireen keskellä pysähtymään näkemään toiset ihmiset. Ja kun näen toiset ihmiset, näen ehkä senkin, miten hekin ovat Jumalalle rakkaita. Näitä kohtaamisia kukin meistä tarvitsee, ja ne tuovat toivoa ja rakkautta maailmaan. Tähän aikaan. Kaikkiin aikoihin.

  Istuin syömässä ravintolassa kun hämähäkki laskeutui katosta kädelleni. Luulen, että olen niitä harvoja ihmisiä jotka moisesta ilahtuvat. Maltoin kuitenkin mieleni, enkä alkanut juttelemaan sille. En minä julkisella paikalla ja liperit kaulassa.   Hulluna pitäisivät.   Tai fransiskaanina.

 Tänään huomaan pysähtyväni Raamatun ensimmäisen luvun luomiskertomuksiin ja siihen tapaan, jolla ne kuvaavat Jumalan suhdetta maailmaan. Minulle nimittäin nuo tekstit elävät rinnakkain tieteellisen maailmankuvan kanssa, ja noiden tekstien myyttinen kieli puhuu siitä, miten Jumala katsoo meitä. Ja siitä, mikä meidän roolimme on luomakunnassa. Se, mikä tekstistä minulle tänään nousee esiin, on se, että Jumala luo, koska haluaa luoda. Jumala luo, ja jokaisen päivän lopussa pysähtyy katsomaan luomaansa - oli kyse mantereista, kasveista, eläimistä, ihmisistä tai kokonaisuudesta - ja näkee hyvää luomassaan . Se laittaa minut pohtimaan sitä, miten minä osaisin nähdä hyvää ympärilläni olevassa maailmassa, toisissa ihmisissä ja luomakunnassa? Sillä jos näkisin hyvää, haluaisin paremmin varmaan myös suojella sitä minkä näen hyvänä. Se laittaa minut pohtimaan sitä, miten osaisin nähdän hyvää jokaisessa päivässä ja siinä, mitä saan päivän loppuun mennessä aikaiseksi? Se riittää, se on hyvää -...

"I was angry with my friend; I told my wrath, my wrath did end. I was angry with my foe: I told it not, my wrath did grow...." Noilla sanoilla alkaa William Blaken - josta pidän kovin - runo Poison Tree, myrkkypuu. "Olin vihainen ystävälleni; Kerroin sen, ja vihani loppui. Olin vihainen viholliselleni, En kertonut sitä, ja viha kasvoi." Pysähdyin huomaamattani pohtimaan noita sanoja, kun kävelin mökkiä reunustavassa metsässä puita katsellen; Runo nimittäin jatkuu kertoen siitä, miten sisällä pidetty viha jatkaa kasvamistaan, kunnes siitä syntyy myrkkyhedelmiä kantava puu. Ja runo on minusta hyvin oivallinen kuvaus siitä, miksi on niin tärkeä puhua. Varsinkin silloin, kun joku asia kiusaa tai häiritsee. Toinen ei välttämättä asiaa huomaakaan, mutta oman pään sisällä asiasta voi kasvaa vaikka kuinka suuri tekele, jonka hedelmiä sitten jakaa toisellekin nautittavaksi. Sen sijaan, jos sanon asian ääneen, toinen myös tulee tietoiseksi tulkinnastani, ja voimme yhdessä pur...

"Sinä otat pilvet vaunuiksesi ja kuljet tuulten siivillä. Sinä teet tuulista sanasi viejät ja panet liekit palvelijoiksesi. Sinä perustit maan lujasti paikoilleen, horjumatta se pysyy ajasta aikaan. Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi. Ja vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen, niin kuin säädit. Sinä asetit rajat, joita vedet eivät ylitä, eivätkä ne enää palaa peittämään maata. Vuorten rinteille sinä puhkaisit lähteet, vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksoissa. Ne juottavat kaikki maan eläimet, villiaasikin saa sammuttaa janonsa. Niiden äärellä asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvissä vesien partailla. Sinä juotat vuoret korkeuksien vesillä, ja maa kantaa sinun töittesi hedelmää. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisen viljeltäviksi, että hän saisi leipänsä maasta. Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaun...

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...

 Pyhä Franciscus Assisilainen saarnasi tarinan mukaan eläimille, hänen puheitaan kuuntelivat niin linnut kuin susikin. En vielä ole itsestäni löytänyt samaa. Sen sijaan huomaan, että nyt kun kevät etenee ja luonto herää, saarnaavat linnut minulle. Jokainen mustarastas, kettu, hämähäkki ja mullasta esiin puskeva kukka puhuvat omalla äänellään jostain kauniista ja hyvästä. Ne puhuvat luomakunnasta, luonnon kiertokulusta - ja minulle Kristittynä - myös Luojastaan. En siis mene luonnon keskelle vielä saarnaamaan. Menen kuuntelemaan saarnaa, pysähtymään elämän ihmeiden äärelle.

 "Herra, vie minut sinne, minne haluat minun menevän, näytä minulle ne, keitä haluat minun tapaavan, kerro minulle se, mitä haluat minun sanovan, ja auta minua väistymään tieltä silloin kun olen esteenä suunnitelmillesi." Näin rukoili New Yorkin palolaitoksen pappi, fransiskaani Mychal Judge. Hän menehtyi työtehtävissään World Trade Centerin terrori-iskun yhteydessä. Itsessään, ilman sen muotoilleen henkilön taustatarinaakin tuo rukous on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin pysäyttävä. Siinä halutaan vain kulkea yhdessä Jumalan kanssa, etsiä Jumalan kädenjälkiä ja läsnäoloa kaikessa. Siinä muistetaan sekin, että välillä saatamme olla omine pyrkimyksinemme esteenä sille, mitä Jumala haluaa luoda. Silloin on hyvä, jos ymmärrämme astua sivuun. Ymmärrämme sen, että meidän viisautemme ei ole aina se paras tulkinta tilanteesta. On siis hyvä kuunnella. Hetkeä. Ihmisiä. Jumalaa.

Vietnamilainen buddhalainen munkki, mindfullnessin yksi esi-isistä ja rauhantyön pioneeri Thích Nhất Hạnh kirjoitti [vapaasti kääntäen]: "Tee teenjuomisestasi rituaali. Lopeta työnteko hetkeksi ja katso syvälle teekuppiisi nähdäksesi kaiken sen, mitä tarvittiin teen tekemiseksi: Pilvet ja sade, teeviljelmät ja työläiset teelehtiä keräämässä. Vaali kiitollisuutta arvostamalla kaikkea sitä työtä, joka tarvittiin, että tee on nyt kupissasi. Nauti tästä hetkestä juodessasi teetäsi." Koska sain joululahjaksi hyvää teetä (Mariage Frères Earl Grey French Blue), halusin jakaa tämän Thích Nhất Hạnhin ajatuksen.   Koska tärkeää on pysähtyä arjen keskellä, halusin jakaa tämän ajatuksen.   Koska on hyvä arvostaa toisten työtä, ja luomakuntaa, ja sitä, miten kaikki kuuluu yhteen, halusin jakaa tämän ajatuksen.   Taidan nyt keittää kupillisen teetä. Taidan pysähtyä hetkeksi. Ja koetan arvostaa työtä, luomakuntaa, ja sitä, miten kaikki kuuluu yhteen. Koetan vaalia tuota arvostusta myös...

 Tapanani on ollut jo tovin aloittaa joka päivä aamurukouksella, jossa annan itseni, olemiseni ja osaamiseni Jumalan käyttöön. Pidän siitä, sillä se auttaa minua aina pitkin päivää kiinnittämään huomioni kuhunkin hetkeen jossa olen. Se toimii hyvin varsinkin silloin, kun jokin asia ärsyttää, turhauttaa, stressaa. Silloin muistutan itseäni siitä, että tässäkin hetkessä - kaikesta huolimatta tai ehkä jopa kaikesta johtuen - Jumala on jollain tavalla mukana, läsnä. Ja silloin huomioni siirtyy siitä ärsyyntymisestä, turhautumisesta ja stressistä katsomaan sitä, mitä juuri tässä hetkessä tapahtuu. Mitä hyvää siitä löytyy tai mitä se voi tuottaa. Se voi olla jotain, mitä löydän siitä hetkestä, tai se voi olla jotain toimintaa, jonka hetki minussa aktivoi.

  ”On olemassa ihmisiä, joille Jumala maistuu vain yhdellä tavalla, eikä mitenkään muuten. He haluavat omistaa Jumalan vain tuossa tietyssä hartauden harjoittamisen muodossa, eikä missään muussa. Tehkööt he niin, mutta se on täysin väärin.” (Mestari Eckhart, saarnassaan ”In hoc apparuit caritas Dei in nobis, quoniam filius suum unigenitum misit Deus in mundun ut vivamus per eum”   Raamatun lukeminen on hyvästä. Samoin rukous, uskonnollinen kirjallisuus, mietiskely, hartauselämä, arjessa kohdattu Jumala. Mutta mielestäni mistään niistä ei saa hengellisen kypsyyden mittaria. Usko on elämänmittainen matka, ja sillä matkalla - jos edelläkulkeneita on uskominen - kypsyys on vasta sitä, kun oikeassa oleminen ja varmuus karisee pois, ja matka etenee uskossa, toivossa ja rakkaudessa, edelleen - tai ehkä viimein - oman epätäydellisyytensä tuntien.   Näin minun mielestäni.