Minulla on minulle rakas rukousnauha. Ihan tavallinen ruusukko, jossa on viisi kymmenen helmen sarjaa. Niiden kohdalla rukoillaan mietiskellen raamatunkohtia ja Jeesuksen elämää. Oma rukousnauhani noudattaa lisäksi amerikalaisen katolisen piispa Fulton J. Sheenin ns. maailman lähetyksen mallia - kukin viidestä kymmenen helmen sarjasta on eri värinen, ja niiden kohdalla on tarkoituksena muistaa Raamatun tekstien ohessa maailman eri mantereita - Afrikkaa, Amerikkoja, Eurooppaa, Oseaniaa ja Aasiaa. Ja tästä monikäyttöisyydestä johtuen nauha on minulle rakas kaikkien omistamieni rukousnauhojen joukossa.
Eilen, keskellä päivää huomasin, ettei nauha ole enää taskussani. Ja illalla varmistin, ettei se löydy myöskään kotoa. Se on pudonnut jonnekin. Harmitti, sillä vaikka tiesin vastaavia olevan varmasti myynnissä, ei niistä mikään olisi omien sormien kuluttamilla helmillä varustettu ja tutun painoinen.
Sitten muistin sen, että eilen - niin kuin kaikkina päivinä - aloitin aamun sanomalla Jumalalle, että kaikki mitä olen, osaan ja omistan on lahjaa Häneltä ja hän saa käyttää niitä tahtonsa mukaan. Nyt tahto oli ilmeisesti se, että joku toinen tarvitsi rukousnauhani - ehkä uskoaan vahvistamaan. Menin nukkumaan levollisin mielin.
Aamulla lähdin töihin ja pohdin, otanko taskuuni jonkun muista rukousnauhoistani siltä varalta, että päivässä on pieni hetki levähtää mietiskelyn parissa. En ottanut. Ajoin töihin, ja siinä, työpaikan parkkihallin ovenpielessä oli rukousnauhani nätisti näkyville asetettuna. Joku toinen oli sen löytänyt ja asettanut siihen, jotta se löytäisi tien takaisin omistajalleen.
Ilahduin kovin.
Ilahduin siitä, että sain nauhani takaisin.
Ilahduin siitä, että jonkun toisen pieni arkinen hyvä teko - nauhan jättäminen näkyvälle paikalle - ja toisten ohikulkijoiden halu olla koskematta toisen omaan mahdollisti sen, että sain (rahallisesti ei niin arvokkaan, mutta minulle tärkeän) omaisuuteni takaisin.
Ilahduin siitä, että sain harjoitella irtipäästämisen taitoa ja hyväksyä sen, että omistamat asiat ovat minulla vain käytössä, ei ikuisina virheettöminä vaalittavina.
Luulen, että rukousnauha oli kuin olikin Herran käytössä, mutta ei niin, kuin vielä edellisenä päivänä ajattelin. Se ei ollut jotain muuta varten. Vaan sitä varten, että minä kasvaisin hieman.
On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.