Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2009.

Hyvää ja Siunattua Jouluaikaa!

Ihmiskäden jälkiä, Jumalan käden jälkiä

Paljon siitä millä ympäröimme itsemme, vaatetamme itsemme, ravitsemme itsemme on ihmiskäsien työtä. Muotoilija on muotoillut käyttöesineistä käytännöllisiä ja silmää miellyttäviä. Joku toinen on työstänyt esineet muotoilun pohjalta. Joku on kasvattanut ja kerännyt ruoka-ainekset, joku pakannut, joku kuljettanut, joku myynyt, joku työstänyt ruuaksi. Joku huolehtii siitä, että koteja nousee, että sähköt ja vesi pelaavat. Joku hoitaa meitä kun sairastumme tai loukkaamme itsemme. "'Luodut ovat käsi, kanava ja väline, joiden kautta Jumala antaa kaiken.' Yksi näistä välineistä on kristityn maallinen kutsumus: mikä tahansa rehellinen ja kunnollinen työ, mutta myös esimerkiksi isän, äidin, naapurin tai ystävän 'virka' eli 'kutsumus'. Toimimalla niissä kunnollisesti kristitty toteuttaa Jumalan tahtoa." (Jaakko Heinimäki & Jari Jolkkonen, Luterilaisuuden ABC - synkkä ja harmaa sanakirja)

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Ajatus

Olen väsynyt niihin uskovaisiin, jotka kuvittelevat, että ottamalla vastaan Jeesuksen elämästä tulee pelkästään aurinkoista ja auvoista. Olen väsynyt niihin ateisteihin, jotka nielevät noiden uskovaisten mallin uskosta, ja kuvittelevat elämästä vieraantuneisuuden ja uskonnon välille yhtäläisyysmerkin. Usko on toki läsnä kaikessa elämässä vastaantulevassa, iloissa ja suruissa. Se ei selitä elämää pois, vaan antaa tavan suhtautua siihen.

Viikingit

Osallistuin vähän aikaa sitten työvelvoitteesta viikinki-juhliin. Kaikille laitettiin päähän muoviset sarvikypärät. Sitten meidät istutettiin pöytään, jossa ruokana tulisi olemaan pari kiloa lihaa per viikinki (onneksi meidät kasvissyöjät oli huomioitu omilla annoksilla). Väliin hoilattiin jollotuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä skandinaavisen sävelperinteen kanssa. Ihmisillä oli hauskaa, mutta minä keikuin jossain myötähäpeän ja turhautumisen välimaastossa. Meno oli hyvin kaukana populaarikulttuurin viikinkikuvasta ja vielä kauempana historian viikingeistä (joilla, kuten moni tietää, ei ollut sarvikypäriä). Eddassa , viikinkien oman tarinaperinteen kokoelmassa on jopa sananlaskujen joukossa sellainenkin viisaus, että "ei ole miehelle häpeäksi jos hän ei juo paljon alkoholia, eikä myöskään se, jos hän vetäytyy aikaisin nukkumaan". Se niistä hurjista viikingeistä! Ihmismieli on rannettu niin, että se luo uusia tilanteita silmällä pitäen malleja siitä, minkälaisia eteen

Kolme minuuttia

Työpöytäni äärellä on seinällä muistutuksena kolumnisti Jaakko Lyytisen teksti, poimittu talteen Hesarista jokunen vuosi sitten. Kolumnissaan kirjoittaja siteeraa kalifornialaista tutkimusta toimistotyöläisten ajankäytöstä. Tutkijat olivat halunneet selvittää toimistoväen valituksia työpäivän pirstoutumisesta. Tulos yllätti tutkijatkin: keskimääräinen keskittymisaika yhteen asiaan oli kolme minuuttia. Sen jälkeen sähköposti, puhelu tai ihminen työhuoneen ovella keskeytti aina työt ja ajatukset. Ei ihme, että työ uuvuttaa. Ja kun sitaatilla aloitan niin sitaatilla lopetankin: Vastalääkkeeksi hektiselle arkirytmille siteeraan vapaasti Owe Wikströmin kirjaa Häikäisevä pimeys (s.129-130), jossa hän esittää kolme pientä harjoitusta oman ajankäytön rauhoittamiseen: 1. harjoitus Harjoitus toteutetaan silloin, kun ei ole mitään erityistä tekemistä. Istutaan pariksi kolmeksi minuutiksi aloilleen, eikä tehdä mitään. Ei reagoida puhelimeen tai muihin ärsykkeisiin, vaan ollaan. 2. ha

pyhäinpäivä

Katoliseen perinteeseen kuuluu iso joukko pyhiä. Heitä ei - vastoin yleistä harhaluuloa - palvota, vaan heidän esirukouksiaan pyydetään kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Pohjalla on yleinen kristillinen ajatus siitä, että ihmiset voivat pyytää toisiaan rukoilemaan puolestaan. Pyhimykset ovat tosin siirtyneet jo ajasta ikuisuuteen, mutta myös heitä voi kanssaihmisten tavoin pyytää rukoilemaan asioidensa puolesta. Oman henkilöhistoriansa kautta pyhimyksillä on myös lempiaiheet esirukouksilleen. Suosikkipyhimyksiäni ovat mm: Pyhä Juudas (toivottomat asiat), Pyhä Antonius padoalainen(kadonneet tavarat), Pyhä Klara (televisio ja puhelimet), Pyhä Bibiana (vatsatauti, päänsärky, krapula), Pyhä Kristoforos (matkoilla olijat), Pyhä Fransiskus assisilainen (eläimet ja luonto). Pyhänpäivänä muistamme heitä ja kaikkia muita kirkon historian pyhimyksiä . Mutta yhtälailla muistetaan kaikkia pyhiä , se on: kaikkia edesmenneitä rakkaita. Sillä kirkon mukaan me kaikki olemme samaa pyhien joukkoa, ku

Voikukkia

Välillä elämässä tulee vastaan asia, askare tai työtehtävä, joka ahdistaa jo etukäteen. Asian tietää olevan väistämättä edessä, mutta siihen tarttuminen on vaikeaa. Taas erään tällaisen tilanteen tullessa vastaan (viikko-pari takaperin) satuin aamulla lukemaan Anthony de Mellon tarinakokoelmaa Kuuletko linnun Laulavan . De Mello kertoo tarinan miehestä, jonka rakkaudella vaalimalle nurmikko-pläntille oli ilmaantunut jostain voikukkia. Mies halusi niistä eroon, ja käytti kaikki löytämänsä keinot vitsauksen kitkemiseksi pois. Mikää ei auttanut. Viimein hän otti yhteyttä maatalousministeriöön ja pyysi neuvoa. Neuvo saapui. Se kuului:"Opettele rakastamaan voikukkia!" Minäkin yritän oppia rakastamaan voikukkia.

Naantalin suruun

Hiljainen Oi sana hiljainen, lausuttu eloon kerran, hetkeksi mennyt, vaan ei menetetty. Tyhjäksi kaupungin sen sointi saa. Myös sormi verkkaan sekä varoen silittää pinnan untuvaa ja siipi kättä, kuin levähtänyt joku olisi lennossaan. Oi sana hiljainen, et ole poissa. (Helvi Juvonen)

Juostessani kuulas syys-ilta täyttää mieleni

Hirsimökin nimi on Kivitasku. Istun saunassa Einari-ukin, isäni ja pikku-veljeni kanssa. Isä on ihan isänsä näköinen. Muuripata paukkuu ja palava puu rätisee. Muovinen kauha kelluu järvivettä täynnä olevassa saavissa. Ikkunalaudalla on kynttilänjalka ja kynttilä. Saunan verhoissa kulkee paarma, jonka silmät ovat keskenään eriväriset. Ukki kertoo vitsin nolosta hevosmiehestä hienostorouvaa kyyditsemässä. Naurahdamme porukalla. Ulkona on lapsuuden kesä. On kuuma, Isä ja Ukki vastovat itsetehdyillä vastoilla. Vastojen pannat on ukki taitavasti itse punonut. Menen kuistille viileään ja puen uikkarit. Uimaan ei saa mennä ilman aikuisia. Jään odottamaan itikoitten syötävänä. Saunan jälkeen saamme Pommacia lattialuukun alla olevasta maakellarista. Paistamme makkaraa avotakassa. Minä paistan omani mustaksi. Nukkumaan mennessä isä kertoo itsesepittämänsä sadun.

paratiisin porteilla

William Blaken runossa For the Sexes - the Gates of Paradise sanotaan (painolevy 2): "Mutual Forgiveness of each Vice Such are the Gates of Paradise" Anteeksi antaminen puolin ja toisin on (vertauskuvallinen) ovi paratiisiin. Sitä edellytetäänkin meiltä Isä meidän -rukouksen sanoin:" Anna meille meidän syntimme anteeksi , niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Katkeruuden ruokkiminen kasvattaa vihan puuta ja myrkyllisiä hedelmiä. Anteeksi antamalla pääsee katkeruudesta, ja voi jatkaa elämässä eteenpäin. Anteeksi saamalla ei syyllisyyttä tarvitse kantaa enää mukana. Mutta se taito antaa anteeksi, se kyky nöyrtyä, myöntää omat virheensä ja pyytää anteeksi, ne ovatkin sitten välillä vaikeita kuin mitkä!

maailmankello

Maailma on iso paikka. En pelkästään tiedä sitä, vaan pääsin taas myös kokemuksen tasolla kiinni tuohon asiaan matkatessani Kanadasta kotiin. Matkaan kului 23 tuntia. Lentokoneen alla oli milloin mikäkin maa, valtameri, Grönlannin jäätiköt. Aikaeroa kotiin oli yhdeksän tuntia. Puhelimeen saattoi tippua hyvänyön toivotus kun itse eli vielä aloitteli iltapäivän viettoa. Lempileluni matkoilla (ja joskus kotonakin) on puhelimestani löytyvä maailmankello, jossa näkyy karttakuva maailmasta ja kelloaikoja useasta isosta kaupungista. Kaupunkeja voi myös lisätä itse. Oman puhelimeni kaupungit ovat kaikki paikkoja, joissa olen käynyt, valittuina maailman eri kolkilta. Omiin muistikuviin maisemista, ihmisistä ja asioista yhdistyy kelloaika, joka tällä hetkellä siellä on hyvin erilainen kuin minulla Suomessa. Vaikutelmaa tehostaa vielä se, että karttaan piirtyy koko ajan päivämääräraja sekä esitys siitä, missä eletään valoisaa päivää ja missä on vallalla yön pimeys. Kartta kelloineen on vain h

Kun itsestäänselvyydet lakkaavat olemasta sellaisia

WorldSkills-kilpailut ovat taas tältä erää ohi. Suomelle kertyi kasa sijoituksia: kaksi kultaa, yksi hopea ja kaksi pronssia. Lisäksi 14 kilpailijaa ylsi diplomin takaavaan yli 500 pisteen huippusuoritukseen omalla alallaan. Oli ilo olla mukana tukemassa tätä joukkoa! Nyt vietän matkan alle jääneitä vapaapäiviä ja parantelen korviani: minulla kun on ongelmakorvat, jotka tuppaavat kärsimään lentomatkustamisesta. Niin tälläkin kertaa, eli ilmanpaine meni hajoittamaan tärykalvojani ja olen nyt puolikuurona ja viikon lääkekuurilla. Suhteellisen tervekuuloisena (jos nyt ei pientä tinnitusta ja musiikin soittamisen aiheuttamaan kuuloalueen kaventumista huomioida) ihmisenä tuntuu oudolle, kun nyt ei kuule kaikkea mitä normaalisti kuulisi. Eilen kaupassa eräs rouva puhutteli minua, enkä heti tajunnut antaa hänelle huomiotani. Niin helposti moni arkielämän itsestäänselvyys jää huomaamatta, eikä asioita osaa arvostaa ennen kuin ne ovat poissa. Se on sääli se! Toivottavasti taas hetken osaan

hyvän tartuttamisesta

Liikenne seisoi ja minulla oli kiire. Minun olisi pitänyt olla jo oppilaitoksen uusien opiskelijoiden alkuinfossa, mutta puristin rystyset valkeana rattia ja ihmettelin valojen vaihtumista ilman mitään silminnähtävää muutosta jonossa. Suusta taisi purkautua muutama ei-papillinen manauskin. Yritin rauhoittaa mieleni, mutta tyyntä zen-munkkia minusta ei saa tekemälläkään. Eteenpäin kiiruhtava kello vei ajatukset koko ajan sinne, missä minun olisi pitänyt olla sen paikan sijaan, missä olin. Ja jokainen tuohon yllättävän tukkoiseen kello kahdeksan ruuhkaan eksynyt työmatkalainen oli samassa tilassa, kasvattamassa stressitasoaan ja adrenaliiniryöppyään pisteeseen, joka viimein työpaikalle päästyä purkautuu monivivahteisen ärtymyksen muodossa pitkin päivää. Ärtymyksen, joka vuorostaan tekee toiset ärtyisiksi ja siirtyy kantajasta toiseen pahan influenssan tavoin. Siinä ei käsien peseminen auta. Päinvastaisesta kerrannaisvaikutuksesta on kyse RAY:n viimeisimmässä tv-mainoksessa. Siinä ihm

kutsumuksesta

Eräs kirkon pääajatuksista on se, että kaikki me ihmiset olemme samanarvoisia, kaikki me olemme tärkeitä. Tämä pätee myös ammatteihin, kaikkia tarvitaan! Niin papit, poliitikot, lääkärit, kokit, automaalarit ja puhtaanapitohenkilöstö, kaikki ovat Jumalan silmissä samanarvoisia, ja kukin heistä palvelee Jumalan tarkoitusperiä omassa ammatissaan ja ammattinsa ohessa. Kutsumus on sitä, että löytää sen, mitä haluaa elämässään tehdä, sen oman paikkansa maailmassa. Minulle ammattioppilaitospappina tämä on hyvin rakas ajatus.

näkymätön maailma

Olen kipeänä. Istun parvekkeella ja luen kirjaa, sillä se on lähestulkoon ainoa asia, mitä jaksan tehdä. On lämmin, eikä minulla ole enää kuumetta. Taivas on sininen ja valkeat pilvet vaeltavat yllä. Pieni tuulenvire liikuttaa ilmaa. Pääskyset kaartelevat korkeuksissa jahdaten hyönteisiä joita en katsellaani erota. Vähän alempana perhonen liitelee, mutta pääskyset eivät kiinnostu siitä. Jään katsomaan tätä kaikkea ja kirja unohtuu. Keskellä arkea ja kiirettä ja meteliä ja kaikkea turhaa tulee niin harvoin pysähdyttyä katsomaan tätä elämää kuhisevaa maailmaa, luomistyön ihmettä meidän ympärillämme. Se on sääli.

vihreitä

Tein virheen töissä, eikä maailma romahtanut. Nuorempana olin onnistumisten myötä aina tovin voiman tunnossa, ja sitten jokin virhe aina palautti maan pinnalle. Tai ei pelkästään palauttanut maan pinnalle, vaan sysäsi monttuun. Siinä sitten tovin saikin tehdä tietä kohti ylösnousua ja uutta hybristä. Ikää on tullut lisää, ja iän mukana armeliaisuutta itseään kohtaan. Virhe ei pitkällä elämän matkalla ole maailmaa mullistava moka, vaan paikka tarkastella taas oman osaamisen rajoja ja oppia uutta. Tunto omasta erinomaisuudesta on päässyt tällä polulla laimenemaan, mutta en pidä löytynyttä nöyryyttä sitäkään mitenkään huonona matkamuistona. On hyvä välillä epäonnistua, on lupa aloittaa uudestaan.

pyhäin yhteys

Juutalaisilta löytyy legenda, jonka mukaan maailmassa on koko ajan salattuja pyhimyksiä, miehiä ja naisia, jotka toimivat Jumalan tahdon mukaisesti saaden hyvää aikaan. He ovat niin salattuja, ettei maailma heitä tunnista. Usein he eivät itsekään tiedä olevansa pyhimyksiä. Todellinen pyhyys onkin toimintaa, joka tapahtuu ihmisestä riippumatta ja usein hänen tietämättään, automaattisena vastauksena kärsimykseen ja tarpeeseen. "Elävä Pyhimys" blogin otsikkona on tarkoituksellisen itseironinen. Mutta se sisältää ajatuksen, että me kaikki saamme välillä toimia Jumalan auttavina käsinä tässä maailmassa, pyhien joukkona silloinkin, kun emme edes aavista ystävällisen sanan tai pienen eleen pitkälle kantavia vaikutuksia. Itsestämme huolimatta.

Mustavalkoista?

Pähkinä: Onko seepra valkea otus, jolla on mustia raitoja vai musta otus, jolla on valkeita raitoja? Se, mihin kiinnitämme huomiomme ohjaa tulkintaamme. Joskus se vie meitä harhaan. (Joidenkin tutkijoiden mukaan seepra on musta otus jossa on valkeita raitoja. Syynä on mm. se, että seepran eräs sukupuuttoon kuolleista sukulaisista oli osittain seepran näköinen, mutta sillä oli tumma takaosa. Kaltaisestani tavallisesta pulliaisesta tämä tuntuu jännälle, sillä minulle seepra on aina - tietenkin! - ollut valkeaan heppaan ilmestyneitä mustia raitoja.)

Kivi kerrallaan

Välillä elämä heittää eteen isoja asioita joihin on hankala tarttua. Opiskelemaan hakeminen, uudelle opiskelupaikalle muuttaminen, hynttyiden yhteen liittäminen parisuhteessa, lopputyö ja valmistuminen, treenaaminen kilpailuihin, vaativa työtehtävä. Edessä on iso järkäle, joka pitäisi saada haltuun, mutta se tuntuu niin isolta ettei otetta löydy. Silloin on ihan hyvä muistaa, ettei järkälettä tarvitse kerralla saada liikkeelle. Vuorelle kiivetään askel kerrallaan. Isot, vuosisatoja kestäneet vanhat rakennukset - vaikka Turun tuomiokirkko tai Turun linna - nekin lähtivät liikkeelle perustojen mittamisella ja kohosivat kivi kerrallaan. Entä jos elämäkin etenee kivi kerrallaan?

Jumalan kuvia

Tunnen ihmisiä. Tunnen lapsia, nuoria, aikuisia, vanhuksia. Miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Opiskelijoita ja opettajia, kaikkien alojen ammattilaisia, työllistettyjä ja työttömiä. Tieteen tekijöitä ja duunareita, kuvittajia, kuvataiteilijoita, muusikoita, näyttelijöitä, kirjailijoita. Suomalaisia ja ulkomaalaisia. Kristittyjä eri kirkkokunnista, buddhalaisia, muslimeita, juutalaisia, taolaisia, wiccalaisia, uuspakanoita, satanisteja, agnostikkoja, ateisteja. Heteroita, homoja ja kaikkea siltä väliltä. Terveitä, sairaita, vammaisia. Sinkkuja ja perheellisiä. Yksinäisiä ja ison ystäväpiirin omaavia. Rikkaita ja köyhiä, kaupungista ja maalta. Poliittisen koko kirjon alueelta. Kaikki heistä yhtä tärkeitä ja samanarvoisia Jumalan silmissä

*menee metsään*

Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä menin metsään. Kirjaimellisesti. Aurinko paistoi. Pikkulinnut lauloivat. Käki kukkui. Kurjet huusivat. Kalliossa näkyi jääkauden tekemiä rantuja. Puro solisi. Kimalaiset puuhastelivat askareissaan. Mustikanvarvuissa oli jo punertavat alut marjoille. Missään ei kuulunut ihmisen ääniä, autojen pauhua tai koneiden jyrinää. Oli vain metsä ja minä ja metsän äänet. Sitä on minulle edelleenkin Suomen kesä. Kesä, johon oppilaitosväki taas joukolla kirmaa suvivirren kuultuaan. Nauttikaa kesästä, syksyyn on vielä aikaa!

Tuulen suhinaa kuvaan piirretyissä puissa.

Kaksi taakkaa kannettavana: menneisyys ja tulevaisuus. Kummallekaan et voi paljoa. Menneet hetket ovat takana, niistä voi oppia, niistä voi iloita, mutta niille et voi enää mitään. Tulevaisuus on olemassa vain potentiaalina, mahdollisena todellisuutena joka voi toteutua tai olla toteutumatta. Miksi siis antaisit sille ylimääräistä painoarvoa ja murehtisit sitä jo nyt? Voi olla, että kammoamasi asia ei koskaan tule vastaan. Tai että vastaantullessaan se osoittautuu paljon pienemmäksi pahaksi kuin kuvittelitkaan. Elämä on tässä ja nyt. Se ei tarkota vastuuttomuutta tai hillittömyyttä, sillä molemmat niistä ovat tästä hetkestä pakenemista. Se tarkoittaa sitä, että tekee asian kerrallaan. Se tarkoittaa keskittymistä siihen, mitä on, iloitsemista siitä. Kaikki muu on tuulen suhinaa kuvaan piirretyissä puissa.

Juuret

Sorruin heräteostokseen: ostin poistomyynnissä olleen hopeasormuksen (5€) johon oli painettu Savon vaakuna. Miksi? Miksi ihmeessä? En usko, että tulen sellaista käyttämään! Ehkä siksi, että me ihmiset yleensäkin tunnumme kaipaavan jotain, johon tunnemme kuuluvamme. Kotia, ryhmää, kulttuuria, perinnettä joka kertoo meille sen, kuka olen. Olen savolainen Olen vegaani Olen pappi Olen aviomies Olen poika Olen veli Olen kristitty Olen... Olen asioita jotka linkittävät minut toisiin. Enkä aina edes pysähdy pohtimaan kaikkia kytköksiä, kaikkia rooleja joita kannan tai palikoita joita persoonaani liitän. Nämä palikat jotka kertovat minulle sen kuka olen, ne minä muokkaan itse näköisekseni. Mutten yksin, vaan yhdessä toisten kanssa.

Lainasanoja 2

Olin lukemassa ammattikirjallisuutta ja törmäsin tekstiin. Lainaan sen tähän, sillä siihen ei ole syytä lisätä turhaa omaa lässytystä. [kursiivit minun] "Kärsimyksen ongelmaan ei ole teoreettista vastausta. Kukaan ei pysty sanomaan, miksi ihmisen pitää kärsiä. (...) Sen sijaan siihen on käytännöllinen vastaus. On jaettava lähimmäisen kärsimys ja pysyttävä uskollisesti hänen vierellään. Itse Jumala kärsii luomansa ihmisen kanssa." (Martti Lindqvist)

Mietiskelyä tarinoista

Maailma on täynnä tarinoita. Jo ennen muinoin ihmiset istuivat nuotiolla tai takan ääressä ja kertoivat päivän päätteeksi toisilleen kertomuksia. Uskonto pitää sisällään rikkaan kertomusperinteen pyhistä henkilöistä ja tapahtumista. Jotkut liputtavat nykyaikana suurten tarinoiden kuolemaa. Virheellisesti, niin väitän. Tarinat eivät ole kadonneet minnekään. Ne ovat muuttaneet muotoaan ajan myötä, löytäneet väylän tähän aikaan. Mitä muutakaan televisio-ohjelmat, laulunsanat, elokuvat ja tietokonepelit olisivat pulloillaan, kirjoista tai sarjakuvista puhumattakaan? Tarinoita on, niin väitän, niin kauan kuin ihminenkin on. Syynä on se, että tarinoiden kautta saamme puhuttua asioista, joihin arkinen asioiden faktapohjainen kuvaaminen ei kykene. Tarinat puhuva siitä, millainen ihminen on, mitä ihminen haluaisi olla, mitä ihmisen pitäisi olla. Tarinat antavat merkityksiä ja ihanteita. Kuulija/kokija samaistuu tarinaan, ja merkitykset ja ihanteet kulkevat ihmisten mukana takaisin arkeen. M

Lainasanoja

"The miracle is not to walk on water. The miracle is to walk on the green earth in the present moment, to appreciate the peace and beauty that are available now." eli (vapaasti kääntäen) "Ei veden päällä käveleminen ole ihme. Ihme on sitä, että kävelee vihreää nurmikkoa tässä hetkessä, sitä, että arvostaa sitä rauhaa ja kauneutta joka on ympärillämme juuri nyt." Noissa vietnamilaisen zen-munkin Thich Nhat Hahnin sanoissa on minusta jotain oivaltavaa. Liian usein ihmeestä puhuttaessa pohditaan kaikkea inhimillisen käsityskyvyn ylittävää ja luonnon lakeja kumoavaa. Todellinen ihme, arkipäiväinen ihme, jää valitettavasti usein huomioimatta. Ympärillämme on koko luomakunta, kasvit, eläimet, ihmiset. Kauniit maisemat, ihmiskäden luomukset, ihmisen hengen tuotokset - laulu, soitto, kuvataide. Kaikki se on ihmettä. Minäkin ole ihme. Kaikki mitä on, on ihmeellistä. Kaikki on Jumalan läsnäolon paikkoja. Meidän tarvitsee vain hetkeksi oivaltaa avata arjen vankilan

Nahkatakki

Minulla on isäni entinen nahkatakki, jolla on ikää jokseenkin saman verran kuin minulla. 70-luvulla asiat tehtiin kestämään, niin mies kuin takkikin. Takki on kyllä yhä tyylikäs - jopa siinä määrin että ihmiset välillä pitävät sitä jostakin muotiliikkeestä ostettuna - mutta viime aikoina käyttövuodet ovat alkaneet näkyä siinä. (Vähän niin kuin minussakin.) Varsinkin takin kaulus oli päässyt hiertymään puhki, ja niinpä jouduin sitä hivenen korjauttamaan. Kaulus vaati ammattilaisen kättä, mutta vuoren irvistävän sisäsauman päätin itse parsia. Otin esille neulaa ja lankaa, asetin takin polvilleni ja valmistauduin nuppineulaamaan sauman nätisti umpeen parsimista varten. Ja silloin tein havainnon: en ollut ensimmäinen takin vuorta korjailemaan asettuva! Kainalon kohdalta revennyttä sisäsaumaa oli joku - isäni itse tai todennäköisemmin äitini hänen puolestaan - ommellut uudestaan kasaan! Tunnelma oli hieno, olin juuri siinä hetkessä hyvin lähellä vanhempiani, liittämässä omat ompeleeni ai

Hiljaisesta viikosta pääsiäisen juhlaan

Haluaisin päästä paikalle katsomaan ylösnousemuksen ihmettä. Sitä jotain ihmeellistä ja järjelle tavoittamatonta mitä haudalle saapuneet kolme naista pääsivät todistamaan. Naiset, joiden sanalla ei ollut todistusarvoa tuon ajan juutalaisessa kulttuuripiirissä. Jos Raamatun juutalaiset kirjoittajat olisivat vetäneet tarinan hatuistaan, he olisivat laittaneet ylösnousemusta todistamaan Pietarin, tuon opetuslapsesta tärkeimmän . Mutta ilmeisesti naiset olivat todella ensimmäisinä haudalla ihmettä todistamassa, ja koska seikka oli yleisessä tiedossa, piti se evankeliumeihinkin näkyviin laittaa, kiusallisuudesta todistusarvon puuttumisesta huolimatta. Tuota ihmettä, jonka silminnäkijäksi emme pääse mutta jonka aallot yhä lyövät kirkkolaivan kylkeen, tuota ihmettä me käymme juhlimaan. Pitkän perjantain kärsimystä seuraa ylösnousemuksen valo.

Aprillipäivänä 2009

Tänään minulla oli kiire. Ei, en tullut aprillatuksi, olin vain ihan omaehtoisesti merkinnyt kalenteriini väärän paikan kokoukselle jonne minun oli määrä mennä esittäytymään. Ja sitten kun väärässä paikassa oikeaan aikaan ollessani minulle puhelimitse selvisi se oikea paikka jossa tulisin väärään aikaan olemaan, tuli minulle kiire. Onneksi Herrallamme on huumorintajua, ja hän välillä väläyttää sitä myös arkistressiä papista poistaakseen: Pysähdyin liikennevaloihin ja naputin rattia kärsimättömästi. Jalka haki kytkimelle tuntumaa, mielessä suunnittelin nopeaa ajoreittiä A:sta B:hen. Radiossa alkoi soida kappale, jossa laulettiin kärsivällisyydestä. Jalankulkijoille paloi vihreä valo, ja suojatien yli tepasteli suureksi hämmästyksekseni arvokkaan oloinen fasaani. Kaunis, värikäs city-lintu noudatti yleisiä käyttäytymissääntöjä. Minua nauratti. Eikä enää ollutkaan niin kovin kiire.

Pieni pamfletti kulutusmentaliteettia vastaan

Sain tuliaisiksi kahvimukin. Cambridgelaisen museon myymälästä löytyneessä mukissa on teksti jota usein olen lainannut, katkelma Rudyard Kiplingin the Conumdrum of the Workshops -runosta: - the Devil whispered behind the leaves, "It's pretty, but is it Art?" eli - Paholainen kuiskasi lehtien takaa," Nättihän se on, mutta onko se taidetta?" Tuo runo kertoo, kuinka Aadam piirusteli maailman ensimmäisen kuvan ja sai heti kuulla paholaisen pirullisen kuiskauksen. Siitä lähtien ihmiskunta on askarrellut saman asian parissa sukupolvesta toiseen. "Nättihän se on, mutta onko se taidetta?" Moni asia saa meiltä tuekseen mielikuvaleiman. Jokin asia on taidetta, ja siksi sillä on jotain lisäarvoa muihin nähden. Jokin tuotemerkki edustaa (mainonnan ja tehokkaan brändäyksen ansiosta) menestystä, glamouria, maskuliinisuutta, urheilullisuutta, terveyttä, laatua... Mutta entä tuote itse, ilman leimaa? Tuote on kännykkä, auto, deodorantti, jogurtti. Se palvelee k

Kaksi Jeesusta

Jokunen vuosi sitten Turun Sanomat pyysi minua tekemään oman kanteni Raamatulle - silloin Raamatun kansien tuunaus oli muun muokkausvillityksen vanavedessä pinnalla, ja jostain joku oli kuullut, että minä osasin piirtää. Vastahakoisesti suostuin kokeilemaan. Kuva-aihetta ei sentään tarvinnut pitkään hakea, vaan malliksi päätyi ikoni, jonka veli vaimoineen oli tuonut minulle Kreikasta. Jokin sen kuvassa teki siitä minulle tärkeän muiden omistamieni ikoneiden joukossa. Lainasin aiheen, hahmot ja keskeisen esitystavan, mutta toin kuvaan jotain omasta piirrustustyylistäni. Lopputulos näytti tältä: Samaan ikoniin on mahdutettu kaksi eri kohtaa Raamatusta. Aivan kuin ikonin maalaaja olisi ajatellut: "Hei, näissä tarinoissahan on yksi ja sama näyttämö, myrkskyävä vesi. Miksi en käyttäisi ikonin tyhjää kulmausta toisenkin tarinan kertomiseen?" Siitä syystä siis ikonissa puuhastelee kaksi Jeesusta, toinen tyynnyttää opetuslasten ihmetellessä myrskyä veneessä seisten, ja toinen kis

Paaston aikaan

Kirkkovuodessa eletään pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Paasto on yleensä nähty luopumisena, mutta minä olen jo useana vuonna yrittänyt kääntää sen toisinpäin, kaiken arvostamiseksi. Jos jostakin luovun, se on oman elämän vertaamisesta toisiin, siihen mitä heillä on ja mitä minulla ei ole. Keskityn arvostamaan sitä, mitä minulla on. Minulla on rakkaita ihmisiä, jotka ovat terveitä ja voivat hyvin. Olen itsekin terve, ja suhteellisen hyvässä kunnossa. Minulla on koti, ja kotona sauna, johon pääsen aina kuntoilun jälkeen rentoutumaan. Minulla on (kasvis)ruokaa, jonka ainesosat on joku kasvattanut, joku kerännyt, joku pakannut. Joku kuljettanut, joku ottanut myytäväksi, joku asettanut esille, joku myynyt. Kasviksia, joiden kasvu tulee kaikessa - ihmisissä, eläimissä, kasveissa, koko luomakunnassa - läsnäolevalta Jumalalta. Tämän edessä hiljennyn paastotessa. Otan kiitoksella sen vastaan. Kaikki on pyhää.

Lomakokkailua

Hiihtoloma on taas takana ja arki jatkuu. Mutta jatkukoon, minä ainakin latasin akkuni lomaillessani! Nukuin pitkään. Tein kaikkea kivaa ja vähemmän hyödyllistä. Toki - niin kuin aina kun aikaa on - myös kokkasin. Tällä kertaa halusin kokeilla jotain uutta ja päätin testata ruokaa, jota olin syönyt ravintolassa. Reseptiä en tietenkään ravintolasta saanut (en sitä edes kysynyt), mutta jonkinlainen muistikuva minulla lopputuloksesta oli mielessä. Tässä siis oma versioni ruuasta (sen mukaan mitä vielä muistan): Aten viiden vihreän pasta: pussi (200g?) pakasteherneitä pussi (200g?) pensaspapua pakasteena pussi (200g?) pakastepinaattia kesäkurpitsa parsakaali pari sipulia viisi (5) valkosipulin kynttä oliiviöljyä mustapippuria (meri)suolaa Penne Rigate -pastaa tarjoiluun: (soija)juustoa Hienonna sipuli. Laita isoon paistokasaariin (oliivi)öljyä ja kuullota hienonnettu sipuli. Purista sekaan valkosipulin kynnet, jauha mustapippuri ja merisuola hienoksi ja lisää pannulle. Lisää pakast

Puurokupin pesemisestä

Mies meni luostariin etsimään kaipaamaansa valaistumista. Hän lähestyi munkkiveljeä ja kysyi:"Mitä minun pitää tehdä, jotta löytäisin rauhan?" "Oletko jo syönyt?" munkki kysyi. "Kyllä", mies vastasi. "Mene sitten ja pese lautasesi". Eli siis: Tee asia kerrallaan, ja keskity aina siihen, mitä teet. Jos työskentelet, tee töitä äläkä haaskaa aikaa joutavaan. Jos lepäät, lepää äläkä mieti töitä.

Tunne itsesi

Tämä vuosi on alkanut vauhdikkaasti, olen nimittäin taas kerran mukana WorldSkills -kisoihin tähtäävän maajoukkueemme joukkuepappina. On ilo olla mukana tuossa toiminnassa. Joukkueen tukitiimi on ennalta tuttu ja henkilökemia pelaa. Joukkueen valmennuksessa ja itse kisajärjestelyissä on mukana paljon turkulaisia ammattikoulujen opettajia ja eräs rehtorikin. Ja varmuudella tänäkin vuonna maailman huippuja vastaan kisaamaan on lähdössä ainakin yksi turkulainen kilpailija. Kilpaileminen oman alansa maailman huippuja vastaan on kova rääkki. Kilpailijoilla on edessä neljä täysimittaista työpäivää, joiden aikana pitää koko ajan kyetä tekemään ammatillista huippusuoritusta, rinnalla toiset vähintään yhtä taitavat kilpakumppanit. Siinä niin oma osaaminen, fyysinen ja henkinen kunto, ravinto- ja nestetankkaus kaikki näyttelevät tärkeää roolia. Ja siksi kisoihin ei lähdetäkään ihan tuosta vaan, vaan kisavuosi on täyttä treenaamista osana omaa työtä ja oman työn ohessa. (Muualla maailmalla kuul

Caruso laulaa tänäänkin

Oletko kuullut Caruson laulavan? Oma ensikontaktini (mielestäni) historian parhaimman tenorin tuotantoon tapahtui peruskoulussa. Meidän piti tehdä esitelmä - joko historiaan tai musiikintunnille, olen sen unohtanut - ja valitsin tarjolla olleista aiheista Caruson. Ja kuinka ollakkaan, seuraavalla viikolla radiosta alkoi moniosainen historiikki Carusosta ääninäytteineen kaikkineen. Toiset luokkatoverini saivat siis kahlata läpi kirjoja minun kuunnellessa kasetilta (siihen aikaan käytettiin sellaisia) taattua tietoa. Onnea. Tai jumalallista johdatusta. Välillä asiat vain menevät kummallisesti. Noin siis ajalla ennen internettiä. Nykyään googlettamalla löytää materiaalia yllin kyllin, ja ääninäytteet ovat nekin ladattavissa verkosta. Mutta sen, mitä tehokkuudessa voittaa tunnelmassa häviää. Kasetilta kuunnellut kertomukset Enrico C:n elämänvaiheista, ruutuvihkoon tehdyt muistiinpanot, ensikertaa kuullut hämmästyttävät laulunäytteet. Niihin meni aikaa, mutta sitä aikaa ei laskettu sama

A.D. 2009

Tänä Herran vuonna 2009 haluan ottaa toiset ihmiset paremmin huomioon. Joka päivä.