Siirry pääsisältöön

Mietiskelyä tarinoista

Maailma on täynnä tarinoita. Jo ennen muinoin ihmiset istuivat nuotiolla tai takan ääressä ja kertoivat päivän päätteeksi toisilleen kertomuksia.

Uskonto pitää sisällään rikkaan kertomusperinteen pyhistä henkilöistä ja tapahtumista. Jotkut liputtavat nykyaikana suurten tarinoiden kuolemaa. Virheellisesti, niin väitän.

Tarinat eivät ole kadonneet minnekään. Ne ovat muuttaneet muotoaan ajan myötä, löytäneet väylän tähän aikaan. Mitä muutakaan televisio-ohjelmat, laulunsanat, elokuvat ja tietokonepelit olisivat pulloillaan, kirjoista tai sarjakuvista puhumattakaan?

Tarinoita on, niin väitän, niin kauan kuin ihminenkin on. Syynä on se, että tarinoiden kautta saamme puhuttua asioista, joihin arkinen asioiden faktapohjainen kuvaaminen ei kykene. Tarinat puhuva siitä, millainen ihminen on, mitä ihminen haluaisi olla, mitä ihmisen pitäisi olla. Tarinat antavat merkityksiä ja ihanteita. Kuulija/kokija samaistuu tarinaan, ja merkitykset ja ihanteet kulkevat ihmisten mukana takaisin arkeen.

Mistä tarinoista sinä pidät? Kehen samaistut? Mitä nuo tarinat kertovat sinulle siitä, kuka olet ja mitä haluaisit olla? Mitä arvostamiasi ominaisuuksia ne edustavat? Miten nuo arvostamasi asiat voisivat hetkellisen samaistumisen lisäksi kantautua arkeen?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?