Elävä Pyhimys?

Huomasin eilen - ja pitkään siinä huomaamisessa näemmä menikin - että Isä meidän -rukous on monikossa. "Isä meidän", ei: "Isä minun". Emme pyydä jotain itsellemme, vaan pyydämme meille, yhdessä, kukin rukousta lausuva. Lisäksi se 'me' kattaa koko ihmiskunnan, sillä kaikki olemme yhtälailla Jumalan lapsia. Ja koska pyydän jotain muille, kuuluu myös minun kantaa sanojeni lisäksi vastuuni siitä, että tekoni ovat toiveitteni mukaiset. Minun kuuluu antaa omastani, minun kuuluu antaa anteeksi.      Isä meidän, joka olet taivaissa.      Pyhitetty olkoon sinun nimesi.      Tulkoon sinun valtakuntasi.      Tapahtukoon sinun tahtosi,      myös maan päällä niin kuin taivaassa.      Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.      Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,      niin kuin mekin anteeksi annamme niille,      jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.      Äläkä saata meitä kiusaukseen,      vaan p

Kuulin pari viikkoa sitten AMK:n avajaisissa siteerattavan vapaasti Wittgensteinia : "Miksi minun pitää yllättyä siitä, että tuot minulle keltaisen kukan kedolta kun olen pyytänyt keltaisen kukan kedolta?" Niin, miksi? Jos oikein Wittgensteinini muistan, niin siksi, että on kovin ihmeellistä, että kun pyydän keltaisen kukan kedolta, tiedät, mitä tarkoitan keltaisella, kukalla ja kedolla. Joskus ymmärrämme toisiamme muutamalla sanalla. Mutta koska myös hyvin helposti ymmärrämme toisiamme väärin muutamalla sanalla, on aina parempi kysyä tarkennusta kuin olettaa tietävänsä.

Pyysin Jumalalta viisautta, ymmärtämättä, että saadakseen viisautta on elettävä elämää, käytävä läpi asioita. Kasvettava. Onneksi en etukäteen tiennyt tietä, sillä erehtyessä opin, vaikeuksien kautta sain myötätuntoa, ja kasvun kautta liitin sen kaiken osaksi itseäni.