Elävä Pyhimys?

Joulu kertoo sen, kuinka Jumala saapuu maailmaan. Hän ei valitse mahtia ja loistoa, suurvalta-Roomaa ja keisarin palatsia, vaan syntyy syrjäseudulle, keskelle ei-mitään. Syntyy eläinten karjasuojaan, yön hiljaisena hetkenä kun päivän hulina ja pauhu on hiljennyt ja miltei kaikki ihmiset vetäytyneet jo uneen. Hän ei synny kuninkaan pojaksi vaan tavalliseen perheeseen, nuorelle naiselle ja tämän puuseppämiehelle. Syntyy perheeseen avuttomaksi ihmislapseksi, antautuu täysin Joosefin ja Marian huolenpitoon ja hoivaan ja rakkauteen. Makuualustana on heinät ja syöttökaukalo. Ensimmäisiksi ihmeen todistajiksi kelpaavat ympärillä olevat eläimet, sitten paikalle töiden keskeltä kutsutut paimenet ja vähitellen Jeesuksen aikuistuttua kalastajat, veronkantajat, tavalliset ihmiset, erottelematta. Jumala, ja Jumalan juhlana joulu ovat siten vastavoima kaikelle sille, mikä arkeamme värittää: kiire, stressi, sisällötön ja sieluton kertakäyttöviihde, minäkeskeisyys, eriarvoisuus, tarve olla

Adventtiaika on joulun odotusta, valmistautumista jouluun - niin kai sanotaan. Mutta miksi se valmistautuminen ilmenee juoksemisena ja touhuamisena ja ostamisena? Vai onko se valmistautumista ensinkään? Odottaminen on kummaa inhimillistä toimintaa. Se on sitä, että ajatus suuntaa sinne, missä ei vielä ole. Ehkä siten ne joulukiireet siis ovat odottamista! Mutta valmistautuminen voi olla muutakin. Se voi olla sitä, että ennakoi joulun kiireettömyyden. On läsnä tässä hetkessä eikä hötkyile seuraavaan. Siten osa joulun rauhaa voisi löytyä myös tässä ja nyt. Adventtiaikana.

Yksi lempisitaateistani - se, jonka äärelle palaan aina uudestaan - on William Blakelta :   “There is a Moment in each Day that Satan cannot find Nor can his Watch Fiends find it, but the Industrious find This Moment & it multiply, & when it once is found It Renovates every Moment of the Day if rightly placed" Ja se sanoo kiteytettynä sen, että on hyvä löytää jokaiseen päivään jotakin, mikä lataa akkuja - mitä se sitten itse kullakin tarkoittaa. Sillä kun sen jonkin löytää, se antaa voimaa jaksaa kaikkea arkea ja askaretta. Ilman latausta kun kukaan ei jaksa loputtomiin. (Adventtikiireiden keskelläkin tämä olisi syytä muistaa.)

Elokuvassa the Mission , Linnake, jesuiittaveljestön jäsenet ovat lähetystyössä Amazonin varrella. Yksi heistä on kiivennyt ylängölle levittämään sanaa (ja niin estämään siirtomaavaltoja orjuuttamasta heimoa). Heimo ottaa hänet kiinni, sitoo ristiin ja laittaa ajelehtimaan koskea alas kuolemaansa. Veljestö ei luovuta, ja seuraavaksi matkaan lähtee isä Gabriel. Hän kiipeää ylängölle, istuu kivelle ja alkaa soittaa oboetaan. Heimo ottaa hänet mukaansa ja vähitellen omakseen. Teoilla ilmaisee voimakkaammin kuin sanoilla. Vain epävarmoilla ihmisillä on tarve asettua toisen yläpuolelle.

Olen nyt kirjoitushetkellä Turussa, Suomessa, Euroopassa, Maapallolla. Planeetalla, joka sijaitsee aurinkokunnassa. Jossa on planeettoja ja niiden välillä paljon tyhjää. Ja aurinkokunnan ulkopuolella on hyvin paljon tyhjää ennen kuin seuraava tähtijärjestelmä tulee vastaan. Yhdessä muiden 100-400 miljardin tähtijärjestelmän kanssa aurinkokunta kuuluu Linnunrata-galaksiin (jonka läpi kestää valoltakin matkustaa jo 100 000 - 170 000 vuotta). Galaksimme ympärillä on taas paljon tyhjää. Sitten tulee seuraava galaksi vastaan. Yhdessä yli 54 galaksin kanssa Linnunrata kuuluu paikalliseen galaksijoukkoon. Tämä galaksijoukko taas kuuluu monen muun kanssa Neitsyen superjoukkoon. Neitsyen superjoukko on yksi havaittavan maailmankaikkeuden miljoonista superjoukoista. Aina kun stressaa, kiukuttaa, tulee vääntöä jostain tai tulevaisuus huolettaa, yritän muistaa tämän. Moni meitä painava asia ei ole siten kovinkaan iso tässä mittakaavassa. Eikä tässä mittakaavassa ole myöskään kovin paljon

Harjoitan mietiskelyä aika ajoin, palautan itseni nykyhetkeen kun ajatukset lähtevät vaeltamaan. Ja siinä sanalla 'harjoitan' on painava merkitys, sillä siinä ei koskaan tule valmista. Koskaan ei tule vastaan se tilanne, ettei minun tarvitsisi keskittyä (ja aika aloin aloittaa alusta). Sama koskee juoksuharrastustani, jossa jokaisen flunssan tai muun pitemmän tauon jälkeen aloitetaan harrastus uudestaan, vähän kevyemmin ottein kuin mihin oli tottunut. Tai sarjakuvien piirtämistä, tai kitaransoittoa, joissa nakkisormet estävät tauon jälkeen tavoittamasta hiottua suoritusta. Ajattelen, että sama pätee elämään yleensäkin. Elämää ei suoriteta, vaan harjoitetaan ja harjoitellaan. Hyväksytään mutkat, kiertotiet ja takapakit osaksi matkaa. Ja aloitetaan joka aamu uusi päivä.

Mieli on kuin vesi virrassa, sanoi joku viisas pyhimys joskus. Kun se on myllerryksessä, muuttuu se sameaksi. Kun se on levossa, on se kirkasta. On siis viisautta ensin rauhoittua ja vasta sitten katsoa asioita. Silloin näkee paljon selkeämmin.

Katselin joskus pahamaineisesta Borgia-paavista kertovaa draamasarjaa. Sarjassa paavi Aleksanteri puhuu usein kirkosta kun tarkoittaa itseään. Kirkko sitä ja kirkko tätä. Minä. Eikä tämä fiktiivinen esitys historiallisesta paavista ole aivan väärässä tämän repliikkinsä suhteen, sillä ihan luterilaisen perinteemme mukaankin kirkko on jäsenensä, kukin meistä. Kirkko ei ole pelkästään jumalanpalvelukset sunnuntaisin tai suurina juhlapyhinä, se ei ole vain se mitä papit tai piispat mediassa sanovat. Kirkko on ne kaikki kirkon jäsenet yhdessä. Minä olen kirkko, kutsuttu rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäni. Oman elämäni tilanteissa.

Kaivoin eilen laatikosta esiin vanhan Armored Core 4 -pelin. Pelissä on käsittämätön japanista englantiin väkinäisesti käännetty tarina ( Patrick Stewartin lukemana). Siinä on valtava määrä valikoita hienosäätää omaa mechiä niin, että tehtävien väliseen tuunaukseen saa helposti kulumaan 20-30 minuuttia. Itse tehtävät kestävät sitten puolitoista minuuttia ja niiden vaikeustaso kasvaa eksponentiaalista vauhtia yhdessä turhautumisen kanssa. Lisäksi kaikkia näppäinyhdistelmiä ei vaivauduta kertomaan. Ja useinhan se on niin meidän ihmisten elämässäkin - kuten papin kuuluu tästä jatkaa. Juju onkin siinä, satsaako pelkästään niihin puolitoistaminuuttisiin vai oppiiko iloitsemaan tästä kaikesta.

Pesukoneeseen meni yksi sukka enemmän kuin sieltä tuli ulos. Huomasin asian pyykkejä narulle ripustaessani. Tarkistin pyykkikoneen rummun, siihen jää joskus vaatteita linkouksen jälkeen kiinni. Ei löytynyt. Kurkistin koneen taakse, ehkä se oli pudonnut jossain vaiheessa ohi. Ei löytynyt. Vilkaisin pyykkikoriin, ei ollut sielläkään. Eikä treenikassissa. Ideat sukan mahdollisesta olinpaikasta loppuivat. Hyväksyin sen, että jossain vaiheessa se vielä tulisi vastaan. Aamulla papin paitaa pukiessani käteni sitten osui johonkin mikä ei kuulunut hihaan. Jos asiaan on ratkaisu, ratkaise se. Jos asiaan ei ole ratkaisua tässä hetkessä, älä stressaa. Joskus vastaus löytyy vasta kun antaa ajan kulua.

Kurjet elävät pariskuntina kuka missäkin suolla. Mutta kun on aika lähteä talvea pakoon, ne kerääntyvät vähitellen pelloille yhteen. Ja kun porukka on kasassa ja tuuli kääntyy pohjoiseen, lähdetään. Talvehtimispaikat löytyvät Etelä-Euroopasta, Afrikasta, Etelä-Aasiasta. Yksin ei matkalle kannata lähteä, sillä kiilamaisessa aurassa lentäessä ilmanvastus on selvästi pienempi kuin yksin lentävällä. Vetovastuussa olevaa vaihdellaan aika ajoin. Yhdessä tehden jokainen säästää voimiaan ja päämäärä saavutetaan helpommin.

On liian helppoa kohdata omat ennakkoasenteensa, ei toista ihmistä itseään. Tarina kertoo, että kerran eräs rikas mies kutsui  Ikkyun  juhliin. Ikkyu saapui pitoihin pukeutueena kerjäläismunkin kaapuunsa. Isäntä ei tunnistanut häntä ja ajoi kerjäläisen tiehensä. Ikkyu meni kotiin, vaihtoi ylleen juhlavat seremoniakaavut ja meni takaisin talolle. Hänet otettiin kunnioittaen vastaan. Ikkyu astui sisälle, laski seremoniakaapunsa istuintyynylle. "Ymmärtääkseni kutsuitte juhliin nämä kaavut, sillä ajoitte minut hetki sitten pois", hän sanoi ja poistui talosta.

"Älä tee, ellet ole ennen tehnyt!" huusimme toisillemme milloin missäkin työvaiheessa. Se oli yhteinen vitsi. Kuinka koskaan oppia mitään, jos ei joskus rohkene tarttua sellaiseen mikä on uutta?

Luc Bessonin Suuri sininen -elokuvassa on kaksi hahmoa, jotka harrastavat syvyyssukeltamista ilman happilaitteita. Toinen heistä sukeltaa, koska rakastaa merta, toinen, koska haluaa olla kaveriaan parempi ja valloittaa meren itselleen. Jälkimmäisen ilo löytyy siitä, että voi olla hetken parempi kuin toinen. Jos hän häviää, hän pettyy. Ilo on siksi vain hetkellistä. Merta rakastava saa ilonsa sukeltamisesta itsestään, riippumatta siitä, mikä menestys on. Toivoisin osaavani suhtautua asioihin niin kuin hän, iloiten kaikesta siitä mitä saan tehdä. Sellainen ilo on kestävää iloa.

Mies tuli munkin luo. "Haluan kysyä sinulta jotain. Jos Jumala kerta on hyvä, niin miksi hän sallii kaiken pahan maailmassa?" Munkki katsoi miestä. "Minäkin haluan kysyä sinulta jotain. Mitä olet tehnyt vähentääksesi pahaa ympärilläsi?"

Iästä, sukupuolesta ja kehon koosta riippuen 55-78% ihmisestä on vettä. Kaikki maailman vesi kiertää, ja niin se vesi mikä on läsnä meissä on ollut joskus läsnä dinosauruksissakin. Olenko minä siis pisara vai aalto vai osa merta?

Kun länsimaalaiset lähetystyöntekijät aikanaan saapuivat Japaniin ja toivat mukanaan omat kellonsa (moni kun heidän riveissään oli luonnontieteistä innostunut jesuiitta), törmäsivät he mielenkiintoiseen ilmiöön. Japanilaisilla ei ollutkaan samaa aikakäsitystä heidän kanssaan. Siinä missä lähetystyöntekijöiden kellot tikittivät armotta omia tasatuntejaan oli japanlaisten "tunnit" - kuusi ajanjaksoa päivälle ja kuusi yölle - joustavia vuodenajan mukaan. Käytettävissä oleva valoisa aika jaettiin kuuteen tasaveroiseen siivuun, samoin tehtiin yön kanssa. Ja koska kyseessä oli kekseliäs kansakunta, niin sekä ennen länsimaisten saapumista käytössä olleissa että myöhemmin kasatuissa mekaanissa mittalaitteissa tämä joustavuus pystyttiin ottamaan huomioon. Hienoimmissa laitteissa oli jopa näytöt sekä tasatunneille että japanilaisille "tunneille". Näin elettiin vuoteen 1873 asti, kunnes länsimainen kalenteri ja tasatuntinen kello viimein omaksuttiin käyttöön. Ajan mittaami

Juhannus on minulle kirkollinen juhla. Se liittyy toki jumalanpalveluksissa Johannes Kastajan muistamiseen, mutta vielä enemmän juhlan uskonnollisuus liittyy minulla luontoon, luomakuntaan ja luomakunnan Herran läsnäoloon siinä kaikessa. Hiljaisuuteen. Lämpöön. Valoon. Ja jos sataa? Luin juuri tiedesivuilta, että maapallon ilmakehään saapuu jatkuvasti pienenpieniä mikrometeoriittejä. Pilvissä niiden (ja miljardien omalta planeetaltamme peräisin olevien hiukkasten) ympärille tiivistyy vettä, ja näin nämä avaruuden matkalaiset satavat yllemme osana arkista vesisadetta. Me olemme pieni osa hyvin suurta ja kaunista systeemiä. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.

Eräs benediktiiniläisen perinteen oivalluksia on se, että kukaan ei valitse luostariveljiään. Jokaisessa luostarissa - ja arjessa yleensäkin - on kahdenlaisia ihmisiä: niitä joista pitää ja niitä joista ei pidä. Näistä varsinkin jälkimmäiset ovat niitä, jotka voivat opettaa meille jotain olennaista itsestämme. Se, että opettelen tulemaan toimeen kaikkien, myös mielestäni vaikeiden ihmisten kanssa, kasvattaa. Itsensä peilaaminen toisen kautta antaa alun kasvulle ihmisenä.

Kesä on sitä varten, että jaksamme. Se ei ole suorittamista, vaan olemista. Jotta se pysyisi mielessä, tässä pieni harjoite, jota voi toistaa missä tahansa: "Hengitän sisään, tyynnytän ruumiin. Hengitän ulos, hymyilen. Olen tässä hetkessä ja tiedän, tämä on ihmeellinen hetki." (Thich Nhat Hahn)

Kotimaisten kielten keskuksen arkistosta löytyi joskus 50-60-luvulla taltioitu pätkä, jossa isoisoäitini (jota en koskaan tavannut) on äänessä. En löydä sanoja sille mitä sen kuunteleminen herättää. Ainakin voimakkaan tunteen siitä, että olen osa ketjua ja sukua. Ja sen, että minullakin on juuret. Sen, ettei kukaan ole yksin. Sen, että jokainen meistä tuo tähän maailmaan oman ainutlaatuisen panoksensa. Vaikuttaa toisten elämään. Antaa paljon. Siellä arjessa.

On kevät. Aurinko paistaa, lämmittää, kirkastaa asioita valollaan. Mutta varjoja syntyy myös vääjäämättä. Niitä muodostuu aina sinne missä on valoa läpäisemättömiä kappaleita. Syntyy alueita, jossa ei ole valoa. Tai sittenkin... Todellisuudessahan ihminen pystyy havannoimaan ympäristöään näköaistillaan vain silmään saapuvan valon perusteella. Jos näen varjon ja jos näen jotain varjossa, on sielläkin jonkin verran heijastunutta valoa aistimusta välittämään. Elämän varjopaikoissakin on aina myös valoa, vaikkei siitä olekaan koko ajan tietoinen.

Rudyard Kiplingin  runossa the Conumdrum of the Workshop  maailman ensimmäinen taiteilija - Aatami - on piirtänyt kuvan paratiisin hiekkaan. "Se on kaunis", sanoo paholainen puun takaa. "Mutta onko se taidetta?" Pieni kysymys, joka kyseenalaistaa koko suorituksen ja saa sen ilon, mitä Aatami tuntee hetkessä vähemmäksi. "Oletko uskossa?" kuulen aika ajoin. "Olen pappi", vastaan myöntäen. "Mutta oletko ottanut Jeesuksen vastaan?" kuuluu jatkokysymys. Enkä tiedä koskaan mitä vastata. Ei, minulla ei ole sellaista yhtä nimettävää hetkeä jolloin olisin tullut uskoon. Minun tieni on alkanut kasteessa ja jatkunut monen mutkan ja kompastuksen kautta aina eteenpäin. Se on pitkä tie. Hiljainen tie, ihmeellinen ja välillä rankkakin. Valmista minusta ei tässä ajassa saa, vaan sitä tietä kuljetaan yhdessä itseäni isomman kanssa kaikessa mitä vastaan tulee. Se kaikki kuuluu uskoon.

"Olet tässä", sanoi kartta ostoskeskuksen seinällä ja esitti minut punaisena pyörylänä. Tässä. Et siellä, minne olet menossa (vaikka kuinka näet jo reitin kartasta). Et siellä, minne mielessäsi saatat jo itsesi sijoittaa. Olet tässä, ja tästä otat askeleen kohti päämäärääsi. Ja sitten olet siinä askeleen päässä tästä ja jatkat eteenpäin ja olet taas lähempänä tavoitettasi. Kun tiedät missä olet, on helpompi suunnata sinne minne olet matkalla.

Yhteisössä elämisen yksi iso perusta on siinä, että yhä vähemmän lähden liikkeelle "minusta" ja yhä enemmän "meistä". Tai kuten norjalainen ympäristöfilosofi Arne Naess sen muotoili, laajennnan 'minut' kattamaan myös asioita, jotka ennestää kuuluivat 'meille' - tai varsinkin 'niille muille'. Se on sitä, että ymmärrän, että iso osa minua kulkee käsi kädessä toisten ihmisten - ja ympärilläni olevan luomakunnan - kanssa. Ja ymmärtäessäni tämän alan ottaa toiset paremmin huomioon.

Sain mahdottoman tehtävän, tai ainakin hyvin hankalan. "Mikset sano, ettei tuollaista voida vaatia?" minulta kysyttiin. "Mitä hauskaa siinä sitten olisi", vastasin. Mikäli määrittelisin itse sen mitä voin tehdä, tekisin aina samaa. Ottaisin osaamieni asioiden pakasta totutun menetelmän käyttöön. Pääsisin vähällä, mutten oppisi uutta. Haaste voi tuntua epämukavalle, mutta ainakin se pakottaa minut kehittämään taas jotain uutta. Pohtimaan, miten saan toimimaan sen, mikä ei vanhoilla konsteilla toimi.

"Rukoile ja tee työtä", sanoi pyhä Benedictus aikanaan. "Työskentele niin kuin kaikki olisi kiinni sinusta ja rukoile niin kuin kaikki olisi kiinni Jumalasta", totesi puolestaan Ignatius Loyola. Molemmat taisivat yrittää tavoittaa sitä samaa, mihin Jeesus rakkauden kaksoiskäskyllään tiivisti aikaisemmat kymmenen: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Näe Jumalan läsnäolo kaikessa, mutta muista, että olet saanut kutsun hänen työtoverikseen tässä maailmassa. Palvele siis, niillä lahjoilla mitä sinulle on suotu, Jumalaa, lähimmäisiä, luomakuntaa!

On ihmisjoukot toivottamassa tervetulleeksi, on ateria ystävien seurassa ja puutarha ja pelko, petetyksi tuleminen. On kuulustelut moneen kertaan, ja ruoska, häpeäkuja Golgatalle, pilkka, ja risti ja kuolema. On anteeksianto. On tyhjä hauta. On ilo.

Pitäisi tehdä jotain. Kuka tekee? -Joku toinen voi sen tehdä! -Minä teen! Joskus on oikein tarttua toimeen itse kun huomaa, että asialle pitää tehdä jotain. Kantaa vastuu, sillä tekemisen välttely on joko pelkkää laiskuutta tai turhaa pelkoa uuden edessä. Joskus taas on oikein ymmärtää, ettei ole korvaamaton. Joku toinenkin voi pystyä ihan samaan. Siksi vastuuta voi myös jakaa.

Ajoin moottoritietä ja tuulilasiin napsahti kivi jättäen jäljen. Ja minua harmitti kovin kivenisku lasissa. Paastoaikana (jota kirkossa nyt elämme) perinteenä on yrittää hiljentyä katsomaan sitä, mikä arjessa juostessa jää näkemättä kun huomiomme on toisaalla. Niin kuin sitä, että sitä yhtä kiveniskemää kohti olin taittanut autolla lukemattoman määrän ongelmattomia ja turvallisia kilometrejä, taas kerran, sen kummemmin sitä miettimättä. Minun ei siis pitänyt mainailla, vaan kiittää.

"Jos kirves on tylsä eikä sen terää tahkota, tarvitaan enemmän voimaa. On hyödyllistä soveltaa viisaus käytäntöön." (Saarnaajan kirja 10:10)

Tuomas Akvinolaisen mukaan työn ja leikin ero on siinä, että työllä on jokin tarkoitus, leikillä ei. En ole hänen kanssaan samaa mieltä - jos nyt pappina uskaltaa olla eri mieltä hänen kaltaisensa teologisen ja filosofisen jättiläisen kanssa - sillä kyllähän leikilläkin on tarkoitus, tai tarkoituksia. Leikin tarkoitus voi olla ilo, rentoutumien tai yhdessäolo, taitojen testaus tai uuden taidon oppiminen. Mutta ymmärrän Akvinolaisen ajatuksen ja allekirjoitan sen. Työtä tehdään, jotta saavutettaisiin jotain, jotta tuotettasiin jotain. Työ on väline, kun taas leikki on usein jo itsessään oma päämääränsä. Ja tämä erottelu on vaarassa nykyään unohtua tyystin. Liian usein työstä ja urasta tulee päämäärä itsessään ja muu saa jäädä sen jalkoihin. Tai päin vastoin, leikin (se on: kaiken vapaa-ajan toiminnan) luonne vääristyy ja muuttuu suorittamiseksi ilman iloa. Taito erottaa toisistaan työ ja leikki on kaiken jaksamisen alku ja juuri

Kaikilla meillä on oma mukavuusalueemme, ne asiat joissa voimme toimia vaivatta, ne toimintaympäristöt, missä viihdymme kuin kotonamme. Jos saan toimia omalla mukavuusalueellani, en stressaa liikaa, sillä asiat ovat minulle mieluisia ja helppoja. Mukavuusalue viettelee pysymään tällä tontilla. Aika ajoin vastaan tulee kuitenkin tilanteita, joissa minua haastetaan ylittämään rajani. Astumaan sinne, missä asiat ovat vieraita, missä minun on toimittava paljon keskittyneemmin. Tilanne on kuormittaa hivenen, sillä heti kun joudun mukavuusalueeni ulkopuolelle, astuu epävarmuus elämääni. Ja epävarmuus tuntuu epämukavalle. Haluaisin väistää sen sijaan, että joudun myöntämään, etten tiedä miten on parasta edetä. Ja kuitenkin tiedän, että vain astumalla rohkeasti yhä uudestaan tuonne totutun toiselle puolelle on minulla mahdolisuus kasvaa ja oppia ja oivaltaa. Ja sitä kautta laajentaa omaa mukavuusaluettani taas piirun verran.

"Ylpeys tekee meistä teennäisiä, nöyryys tekee meistä todellisia", sanoi Thomas Merton. Ja niin sanoessaan sai kiteytettyä jotain hyvin syvällistä ja läpikotaisin ihmistä tuntevaa. Ylpeys on sitä, että haen hyväksyntää toisilta, pönkitän omaa epävarmuuttani ja yritän kovasti osoittaa toisille olevani jotain. Minun matkani on silloin vielä kesken. Sillä sitten kun olen sinut itseni kanssa, tiedän osaavani asioita, mutta pystyn hyväksymään myös sen, että toisetkin osaavat. Joskus jopa minua paremmin. Se ei haittaa, silloin voi oppia heiltä. Minun ei enää tarvitse liputtaa itseni arvosta, asiat puhuvat puolestaan. Ja silloin, vasta silloin kun minun ei tarvitse suureleisesti todistaa maailmalle kuka olen, näytän todelliset kasvoni.

Olen tottunut tietynlaisiin työrutiineihin, ne helpottavat arkea. Kun eteen tulee tilanne - ja sellaisia tilanteita tulee aina välillä vastaan - jossa asioita ei voikaan enää tehdä totutulla tavalla, voi siihen suhtautua kahdella tavalla: Voi ahdistua siitä, ettei asiat enää menekään "niin kuin pitäisi" ja haroitella vastaan, vastustaa muutosta. Tai sitten voi nähdä tilanteen mahdollisuutena uuteen ja heittäytyä pohtimaan, miten asiat voisikin tehdä toisin. Parhaimmillaan jälkimmäinen vaihtoehto on hyvin antoisa, ja heikoimmassakin tapauksessa se kuormittaa vähemmän.

Katsoin Philip Gröningin elokuvan  Die Große Stille ,  jossa seurataan hiljaisuus-lupauksen tehneiden kartusiaanimunkkien elämää. Dokumentti on kuvattu yhdella kameralla, ilman musiikkia tai kertojan ääntä. Kaikki äänet, mitkä kuuluvat syntyvät luostarielämästä itsestään. "Hiljainen" on sopiva sana kuvaamaan elokuvaa. "Kiireetön" voisi olla toinen. Mutta se, mikä minua erityisesti puhuttelee, on hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä syntyvä keskittynyt paneutuminen, jota munkit harjoittavat ihan kaikessa mitä tekevät, oli kyse sitten kankaan leikkaamisesta, puun pilkkomisesta, kirjallisesta työstä tai luostarin laskuliikenteen hoitamisesta. Ei ole kiire, joten kaiken voi tehdä huolella. Toivoisin itse pystyväni aina samaan!

Vuonna 1984 ohjaaja Philip Gröning otti yhteyttä katolilaiseen Grande Chartreusen kartusiaaniluostariin ja kirjoitti haluavansa tehdä dokumenttielokuvan näiden hiljaisuuteen syventyneiden ja erokkoelämää viettävien munkkien elämästä. Hän sai viestiinsä vastauksen kuusitoista vuotta myöhemmin. Munkit ilmoittivat suostuvansa, mikäli ohjaaja oli yhä kiinnostunut. Syntyi elokuva " Die Große Stille". Nykyaikana tuntuu, että ellei (sähköpostiin) reagoi heti tai viimeistään saman päivän aikana, on jo myöhäistä. Ehkä meidän pitäisi osata hidastaa hieman? Ennättäisi pohtimaan tarkemmin vastauksiakin.

Pyhä Fransiskus Assisilainen sanoi joskus:"Menkää ja saarnatkaa evankeliumia. Ja jos aivan pakko, käyttäkää siihen sanoja." Nuo sanat sopivat kirkon oppilaitostyöhön vallan hyvin. Ei pelkästään niin, että oppilatostyö on enimmäkseen toimimista ja vähemmän sanoja, vaan myös niin, että oppilaitospappina saa olla kuuntelemassa hyvin monenlaisia saarnoja. Niitä saarnoja, joita kukin oman ammatillisen kutsumuksensa ja oman elämänsä mukaan tekee todeksi jokaisessa päivässä.