Elävä Pyhimys?

Jumala syntyi köyhille vanhemmille, eläinten keskelle karjasuojaan kun muuta kattoa ei pään päälle löytynyt. Kulki ihmisten hyljeksimien joukossa: sairaiden ja toista kansallisuutta olevien, rikollisten ja köyhien, omassa elämässään epäonnistuneiden joukossa. Kohtasi jokaisen heistä ainutlaatuisena ja arvokkaana. Ja menemällä heidän keskelleen toi näkyviksi heidät myös niille toisille, jotka siihen asti olivat kääntäneet kasvonsa ja kulkeneet ohi. Siitä joulu vuosittain meitä muistuttaa. Siitä, että Jeesuksen syntyminen itse kunkin sydämeen voi avata silmämme näkemään toiset, johtaa meidät auttamiseen ja toisen ihmisen arvostavaan kohtaamiseen, oli kyse perheen jäsenestä tai ventovieraasta. Avata meidät näkemään maailmassa muuta kuin se mitä meille syötetään, oli kyse kauneusihanteista tai kulutustavarasta, tai ihmisten välille rajoja rakentavasta ja itsekkyyden hyveeksi väittämästä populismista, tai julkisuuden ja oman kunnian tavoittelusta. Jumala joka on kaikki, luopui kaikesta

Oppilaitospapin arjessa joulu alkaa joulukuun alussa - oppilaitosten erilaiset joulunvalmisteluperinteet ja jouluhartaudet alkavat, huipentuen joulun kynnyksellä väen yhteisiin joulukirkkoihin ja -juhliin. Kirkkovuoden alku (jota siis nyt elämme) toistaa tämän saman: Elämme adventtiaikaa, joulun odotusta ja siihen valmistautumista. Ensimmäisenä adventtina teemana on nöyränä saapuva Kuningas, eli se, kuinka maallisen vaelluksen aikana Jumala ei etsi ihmisten kunniaa vaan syntyy arjen keskelle ja kulkee kohdaten kaikkia toisten ohittamia. Toinen adventti julistaa taas kunniassa ja loistossa saapuvaa Kuningasta, lopunaikojen Kristusta, joka näyttää jumalallisen voimansa ihmisille. Kolmas adventti pysäyttää valmistamaan tietä Kuninkaalle, eli pohtimaan kahden edellisen adventin teemaa, etsimään sitä, miten Kristuksen malli ihmisenä ja hänen johdatuksensa Jumalana kutsuu parannukseen oman elämän kohdalla. Mitä esteitä olen rakentanut Herran tielle? Neljäs siirtää katseen kohti jou

Laitoin uuden pelin pelikonsoliin ja odotin kun se asentuu. "Kiitos että valitsit pelimme", konsoli yht'äkkiä toteaa. "Huomaamme, että olet pelannut pelisarjan aiempiakin osia, kiitos siitä. Tässä sinulle vähän ylimääräisiä juttuja tälle pelikerrallesi." Tuntui hyvälle. Olisin joka tapauksessa pelannut kyseistä peliä, sillä olin pitänyt sarjan aiemmista osista. Mutta nyt pelintekijät kiittivät asiakastaan siitä, että pelin ostamalla tämä tukee heidän työtään. 'Kiitos' ei ole pieni sana vaikka sille näyttääkin. Kiitos kertoo siitä, että huomaan, että sillä mitä teet, mitä annat, mitä sinulta saan on merkitystä minulle. Kiitos kertoo arvostuksesta sitä kohtaan, että saan jotain toiselta ilman omaa ansiotani. Toivon osaavani kiittää ja olla kiitollinen. Vaikka pidänkin liian montaa asiaa itsestään selvänä, eivät ne sitä ole. 'Kiitos' kertoo minun havahtuneen huomaamaan sen. Kiitos sinulle, että luit tekstini. Kiitos ajastasi. Kiitos.

Kun avaa kirkon viikkokalenterin - ja se on yhä ainoa kalenteri jota käytän säännöllisesti menojeni kirjaamiseen - kerrotaan alkusivulla, että kyseessä on kirkon viikkokalenteri. Sen alla on teksti A.D. 2016 muistutukseksi siitä, mitä Herran vuotta eletään. Ja sen alla on raamatunteksti: Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti . (Hepr. 13:8) Näin on ollut kalenterissa vuodesta toiseen (mitä nyt tietysti vuosiluku päivittyy aina eletylle vuodelle). Pidän sen perinteisestä otteesta. Pidän siitä, että jokainen vuosi on Herran vuosi. Usko ja Jumala kulkee mukana arkeen ja kaikkeen mitä vuoden aikana puuhastellaankin. Pidän siitä, että kalenterin selaajaa muistutetaan Sanalla siitä, että kaiken muutoksen ja mullistuksen keskellä on myös pysyvää. Ja se pysyvä, kaikki elämän tärkeät asiat, ne kantavat sen kaiken halki.

"Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut."(Ilm. 21:4) Pyhäinpäivään kuuluu muistaminen. Kaikki ne rakkaat jotka ovat jo siirtyneet ikuisuuden puollelle käyvät ajatuksissamme toki muutenkin ja muulloinkin, mutta tänä yhtenä päivänä vuodessa on tapana yhdessä hiljentyä muistamaan heitä kaikkia. Sytyttää kynttilä. Arvostaa sitä, keitä he olivat, mitä kaikkea he meille merkitsivät. Samalla pyhäinpäivä pyrkii muistuttamaan meitä täällä olevia siitä, etteivät kuolleet elä pelkästään muistoissa. Meillä on usko jälleennäkemisestä. Siellä perillä.

Se oli työpäivä syysloman jälkeen. Oli kiire, niin kuin loman jälkeen aina on. Sähköpostin ja puhelinvastaajan viesteihin reagoimista muun suunnitellun työn lisäksi. Tulin työhuoneeseeni, laitoin takin naulaan ja tietokoneeseen virrat, valmiina tarttumaan taas täydellä teholla seuraavaan hommaan. Silloin huomio kiinnittyi ikkunaan. Työhuoneeni on viidennessä kerroksessa taloa, mutta silti ikkunan takaa katsoi pieni pää: Talitintti katsoi minua tiukasti silmiin. Hypähti ikkunalaudalla ja katsoi uudestaan. Liikkui merkitsevästi kohti tuuletusikkunaa. Joku pihapiirissä ilmeisesti oli ruokkinut lintua niin, tai sitten se vain halusi kylmästä lämpimään. Minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa lintua vastaan toimistolleni. Mutta ilahduin kovin sen tervehdyskäynnistä. Keskelle päivää tuli hetki. Huokaisu. Sen voimin taas oli hyvä töitä jatkaa. Tauot ovat tärkeitä.

Uskonnollista keskustelua käydessä on kaksi suurta syntiä. Toinen on se, että paetaan asiaa uskonnolliseen kieleen. Kieleen, joka on itselle niin tuttu, että sen kuluneita fraaseja viljellen voidaan uskotella itselle ja toisille että ollaan jotain asiasta sanottu, vaikka itse asiassa ei ole sanottu yhtään mitään. Ei olla edes pysähdytty vielä pohtimaan asiaa. Toinen synti taas on siirtyminen puhtaasti uskonnottomaan ilmaisuun, uskonnollisen kysymyksen kääntäminen arkimaailman ilmiöksi. Tällöin vaara puhua ohi on yhtä suuri kuin ensimmäisen synnin kohdalla. Me sanomme asiasta jotain, mutta hyväntahtoisen tulkintayrityksen ansiosta se, mihin vastaamme on jotain muuta kuin alkuperäinen teema. Haaste jokaiselle kristityllä onkin pohtia uskonnollisia kysymyksiä ajalle luontevalla uskonnollisella ilmauksella. Aidosti, ajatellen ja toista kuunnellen.

Jatkan edellisen tekstini teemasta, tarinoista. Monissa tv-sarjoissa ja konsoli-/tietokonepeleissä, kirjoissakin on juonenkaari, joka ulottuu jaksosta toiseen. Se on se, mikä nivoo jaksot yhteen. Mutta juonenkaarta eteenpäin kuljettavissa jaksoissa voi tapahtua pitkän kaaren kannalta myös hieman tai ei ollenkaan merkityksellisiä asioita. Ne ovat niitä "viikon hirviö" -jaksoja, joiden läpi kahlataan jotta päästäisiin taas itse jännittävään pääjuoneen kiinni. Elämän tarinassakin on pitkä juonikaari ja on niitä "viikon hirviöitä". Välillä itse kukin pysähtyy pohtimaan sitä, minne juonikaari kulkee minun tarinassani. Mutta se mikä tekee elämästä jännää on se, että joskus ne välijaksot palvelevat myös pitkää juonikaarta tavalla jota ei olisi voinut edeltä tietää. Siksi ei kannatta koettaa kirjoittaa omaa elämäänsä liian tiukasti jonkin ennalta tiedetyn kaaren mukaan. Elämä eletään joka hetki, ei vain päätarinassa, ja joskus sivupolku tuottaa sellaista mitä tietoi

Tein työohjauskoulutuksen lopputyöni ns. yleisen myytin kaarta noudattavien tarinoiden kaaresta. Tai sitä liipaten. Useimmat tarinat menevät nimittäin säännönmukaisesti saman kaavan mukaan: sankarin arki murtuu, hän joutuu muutoksen keskelle, "autiomaahan", "toiseuteen", missä arjen säännöt eivät pelaa. Hän kohtaa matkallaan auttajan, jolta saa neuvoja ja välineitä eteen tuleviin haasteisiin. Hän joutuu kulkemaan tulikokeen läpi, jossa "kuolee" ja nousee kuolleista - symbolisesti siis hylkää vanhan minän ja kasvaa uudeksi minäksi, joka kantaa mukanaan matkan tuomia hedelmiä. Sitä aarretta lohikäärmeen luolassa, prinsessa ja puolta valtakuntaa. Tuo kaari löytyy (tosi-tv:tä myöten) aikamme kerrotuista tarinoista. Ja hyvä niin. Viesti nimittäin on aina sama: Elämä tuo eteen haasteita, mutta niistä selviää. Ja niiden kautta kasvaa, ja se mitä jää jäljelle on yleensä matkan arvoinen.

Luin Raymond Chandlerin kirjoittamat Philip Marlowe -dekkariromaanit. Jäin nälkäiseksi. Siksi tartuin seuraavaksi Chandlerin kirjoittamiin novelleihin, joissa monessa seikkaili yksityisetsivä, välillä nimeltään Carmady , välillä John Dalmas . Noiden novellien etsivät (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) sisälsivät jo Marlowen luonteenpiirteitä, vaikkakin vähän tapaillen. Ja vaikka moni novelli muodosti oman sievän kokonaisuutensa, punoi Chandler myöhemmin pari kolme niistä aina yhteen yhdeksi jännitystarinaksi yhdistellen henkilöitä ja tapahtumia, jättäen samalla jotain muuta pois. Välillä kulkeutuu katkelmia jopa sanasta sanaan samanlaisina. Niin Marlowe-romaanit syntyivät. Oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea näitä varhaisversioita. Samaan tapaan on hienoa joskus nähdä mestarimaalareiden luonnoksia, tai sarjakuvapiirtäjien originaaleja ennen kuvankäsittelyä. Tai kuunnella akustinen versio jostain massiivisesta studiotuotoksesta. Tai kulkea oppilaitospappina työsaleissa ja seur

Elokuu kuluu oppilaitospapilla lukuisten ammattikoulun aloittaneiden opiskelijoiden ryhmäytyspäivissä. Päivissä tarkoituksena on tutustua ryhmään sekä muodostaa hyvää ryhmähenkeä ryhmäläisten välille. Tätä varten teemme erilaisia harjoitteita. Moni opettaja on päivän lopuksi halunnut pohtia ryhmänsä kanssa ryhmän yhteisiä pelisääntöjä - ryhmäläisten itsensä tärkeäminä pitämän asiat kirjataan ylös ja niiden pohjalta tehdään säännöt joita kaikki noudattavat. Olen nähnyt monenlaisia muotoiluita säännöille: "Ei sitä ja tätä..." "Tee sitä ja tätä..." "Meidän ryhmässä..." Pidän itse viimeisenä mainitusta. Se ei käskytä, vaan luo ihanteen jota kohti pyrkiä. Oma suosikkini tavasta sanoittaa puuttuu kuitenkin joukosta: "Minä..." Jos säännön kuin säännönkin aloittaa sanalla 'minä', se pysäyttää aina jokaisen pohtimaan sitä, miten juuri oma oleminen ja käytös vaikuttaa kaikkeen.

Joskus nuorempana, kun katselin maisemaa tai puuta tai eläintä tai tähtitaivasta näin Jumalan. Nykyään kun katselen, näen erilaiset pilvet sinitaivasta vasten, lintuja taivaalla, aallot joita tuuli ajaa eteenpäin. Näen puut ja varjot joita pilvet heittävät niiden ylle. Näen tuulen taivuttamat kaislat. Näen yöllä tähtitaivaan tähtineen, planeettoineen, galakseineen. Jumala ei ole kadonnut minnekään. Mutta nyt en näe häntä kaiken ohi. Näen kaiken sen mitä on. Se on kai sitä, mistä monta synodaalikokousta sitten silloinen Turun piispa Ilkka Kantola sanoi saarnassaan:"Meillä ei ole lupa katsella Jumalaa ihmisen ohi." Jäi mieleen. Jumala on luonut paljon. Jumalaan kaiken ohi keskittyvältä jää keskeinen osa kristittynä kulkemista väliin: tästä maailmasta ja toisista ihmisistä huolehtiminen. Se on kai vähän sama asia kuin zen-buddhalaisen perinteen viisaus: "Kun lähdet opiskelemaan zeniä, puut ovat puita ja purot puroja. Kun etenet opinnoissasi, puut eivät e

Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.

Kesällä tein pihahommia ja remontointia, mökillä ja omalla pihalla. Se, mikä noissa puuhissa minua viehättää, on se, että keskittyminen on juuri siinä mitä on tekemässä. Mitkä ne mitat nyt ovat? Tarkistuksen tarkistusta. Mikä tiili kuului mihin kohtaan? Paljonko puuöljyä tarvitaan, jotta koko terassin saa käsiteltyä? Ja viehättää se, että homman saatua päätökseen sen hedelmät on suoraan nähtävissä: Minä tein tuon, tein parhaan taitoni mukaan! Arkeen palattuani haluan kuljettaa mukani tämän: Että mitä teenkin, haluan tehdä sen keskittyen juuri siihen. Että saatuani valmiiksi, muistan katsoa kätteni jälkeä, silloinkin, kun kätteni jäljen näkeminen on vaikeampaa kuin fyysistä työtä tehdessä. Minä tein tuon, tein parhaan taitoni mukaan!

"Hengitän sisään, tyynnytän ruumiin. Hengitän ulos, hymyilen. Olen tässä hetkessä ja tiedän, tämä on ihmeellinen hetki." (Thich Nhat Hahn) Nuo sanat on tärkeää kuulla keskellä arkea, kun on oikein kiire, sillä silloin on hyvä välillä pysähtyä. Pysähtyä pohtimaan sitä mitä on tekemässä, olemaan ajatuksen kanssa kaikessa mukana. Mutta yhtälailla tärkeää on pysähtyä myös silloin - ja varsinkin silloin - kun loma koittaa ja on aikaa vain olla. Loma on tarkoitettu palautumiseen, siitä ei kannata tehdä uutta suoritusta itselleen. Onnea kaikille valmistuneille ja hyvää kesää kaikille!

Kuulemma muinaisilla roomalaisilla keisareilla on riemukulkueessa vaunuillaan liikkuessa vierellään orja, jonka ainoa tehtävä oli hokea keisarille: "Memento mori", "Muista että olet kuolevainen". Tämä pullahti mieleeni lukiessani - osana työnohjaajaopintojani - kirjaa johtamiskulttuurista. Tekstissä korostui moneen otteeseen se vaara, että johtaja helposti jää vallan nalkkiin: Hän alkaa uskoa omaan erinomaisuuteensa, ja mitä itseriittoisempi hän kokee olevansa, sitä vähemmän alaiset uskaltavat antaa hänelle sellaista palautetta mikä sekä auttaisi organisaatiota tavoitteiden saavuttamisessa että auttaisi johtajaa omaan kasvuun tehtävässään. "Memento mori" oli roomalaisten ratkaisu. Monta vuosisataa myöhemmin monessa hovissa taas nähtiin narri, jonka tehtävänä oli sanoa ääneen kaikki se mitä muut eivät uskaltaneet. Koska hän oli narri - ja siten vähän kummallinen - voitiin hänen sanomiset kuitata naurulla silloinkin kun niissä oli totuuden siemen. Molemm

Sain taas jotain valmiiksi. Ja pysähdyin pohtimaan sitä, mitä 'valmis' tarkoittaa. Milloin jokin asia on valmis, mistä sen tietää? Olipa kyse kirjoittamisesta tai sarjakuvasta, remontista ja ruuan laittamisesta, se vaihe missä keskeneräinen muuttuu valmiiksi on hyvin kiintoisaa. Siihen asti sitä on pitänyt työstää, mutta nyt se on saavuttanut sen pisteen ettei tarvitse. Ja sen pisteen sijainti on kai hyvin tilannesidonnaista. Se missä valmis sijaitsee, riippuu persoonasta, riippuu tavoitteista ja riippuu taidoista. Mitä enemmän taitoa kehittyy, kehittyy myös silmää ja kättä huomaamaan sitä, missä kohti työstettävä on vielä matkalla kohti valmista. Mutta aina jossain kohti siitä on myös laskettava irti ja lopetettava työstäminen. Jos ei sitä osaa tehdä - jos juuttuu keskeneräisen ansaan - ei valmista tule koskaan. Valmis on valmis silloin, kun se on riittävän hyvä. Ihminen ei eläessään kai ole koskaan vielä valmis, vaan sitä mukaa kun matka jatkuu, jatkuu myös ihmisenä k

Erään vapaapäivän aamupalalla työt tulvahtivat vahingossa mieleen: "Noin kuukauden päästä on edessä SE  haastava työtehtävä. On jännää nähdä minkälaisen ratkaisun siihen keksin!" On antoisaa ottaa vastaan haasteita jotka pakottavat oppimaan uutta ja soveltamaan vanhaa. Haaste motivoi, herättää mielenkiintoa. Mutta samalla vastapainona on hyvä olla myös sen verran itsetuntemusta, että tietää missä raja kehittävän haasteen ja tyhmänrohkean itsensä yliarvioinnin välillä kulkee. Sen oppii vuosien myötä. Samoin oppii huomaamaan sen, ettei aina tarvitse aloittaa tyhjästä. Moni uusi asia rakentuu jo opitun muodostamalle jalustalle.

"Kuulin hyvän sananlaskus kerran: 'Ei ole pyhimystä ilman menneisyyttä eikä syntistä ilman tulevaisuutta'", kertoi netti paavi Fransiskuksen sanoneen tämänviikkoisella vastaanotollaan. Sen enempää siitä, mihin sitaatti liittyi en lukenut. Mutta pysähdyin pureskelemaan noita rivejä hetkeksi. Pyhimykset ovat uskon ideaaleja, esikuvia. Mutta tuon esikuvan taustalta löytyy usein historiallinen ihminen, joka - niin kuin kaikki ihmiset - on ollut vähemmän täydellinen. Pyhimyshahmona hän edustaa jotain, mutta ihmisenä hän itsekin jää vajaaksi edustamassaan asiassa. Jokainen syntinen - ja sekin viittaa kaikkiin meistä - taas on kyllä tehnyt väärin, mutta hänellä on mahdollisuus muuhunkin, sillä tulevaisuus on aina avoin. Hän voi oppia, katua, pyrkiä parempaan. Ja jos tähtäämme kohti ihannetta, voimme tavoittaa jotakin siitä vaikkei meistä pyhimyksiä tulekaan. Sellaisinakin kelpaamme, epätäydellisinä ja kompuroivina. Kelpasivat opetuslapsetkin, jotka eivät ymmärtänee

Olin hurraten vastassa kun Hän saapui kaupunkiin. Aterioin Hänen seurassaan, leipää ja viiniä, mutta torkahdin puutarhassa kun minun olisi pitänyt osata tukea. Minä kielsin Hänet, monesti. Petinkin joskus valitessani jotain muuta, jotain, mikä sillä hetkellä houkutteli enemmän. Minä pilkkasin ja satutin. Minä naulasin ristille. Minä kaduin. Minä surin. Olin lohduton kun kaikki tuntui olevan hukassa. Menin haudalle heittämään hyvästit ja löysin haudan tyhjänä. Ja sitten Hän ilmestyi, sanoi, että tämä olikin voitto, että kuolemaa ei ole, että saan anteeksi. Että Hän kulkee mukanani tai tulee vastaan tiellä. Aina.

Amerikkalainen piispa (ja myöhemmin arkkipiispa) Fulton J. Sheen oli mielenkiintoinen hahmo: Katolilainen piispa, jonka tv-ohjelma oli aikansa suosituimpia pohdiskelevia talk showta 50- ja 60-luvuilla. Katsoin muutaman jakson verran hänen showtaan (vähän aikaa sitten, en 50-60-luvuilla!) ja yksi pohdiskelu tarttui mieleeni seuraavassa muodossa: On kolme tapaa suhtautua maailmaan. Pessimistinen tapa, joka jää pyörimään vain kaikkeen siihen, mikä on elämässä ja ympäröivässä todellisuudessa pielessä. Sarkastinen tapa, joka nauraa kaikelle ja siten etäännyttää itseään kärsimyksestä, tai nauttiessaan jostain nauttii siitä vain siksi, että tietää kaiken katoavaksi ja lyhytkestoiseksi. Ja sitten on sirkus- pellen tapa suhtautua kaikkeen. Pelle näkee maailmassa sen kurjuuden ja katoavaisuuden ja kestää sen. Pelle pystyy nauramaan sillekin, ettei asiat mene toivotulla tavalla. Ja pelle suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti, tietäen, että välillä pilvillä on myös se hopeareunus kehyks

Kuulin nuorten ammattitaitokisojen valmennuksessa mukana olevalta yhteistyökumppanilta hyvän viisauden kaikille täydellisyyttä tavoitteleville: Joskus asia voi olla riittävän hyvä. On suurta viisautta tuntea niin itsensä kuin sen mitä tekee ja jossain kohti sanoa:"No niin, tämä on tässä. Tämä on jo riittävän hyvä." Kulloisetkin olosuhteet ja tilanteet määrittävät sen, mitä riittävän hyvä milloinkin on. Kuulin esimieheltäni toisen tavan sanoittaa asiaa. Hän viittasi jalkapalloon, mistä hän pitää paljon. Hän totesi, että tärkeintä on kussakin tilanteessa pyrkiä löytämään paras mahdollinen lopputulos. Se ei ole sama asia kuin paras mahdollinen lopputulos ideaalitilanteessa. Se, mikä paras mahdollinen lopputulos on, on riippuvainen kulloisistakin olosuhteista. Joskus pelissä häviökin voi olla paras mahdollinen lopputulos kovaa joukkuetta vastaan. Pidän näistä molemmista tavoista katsoa asioita, oli kyseessä sitten kilpailutoiminta tai oma elämä. 'Riittävän hyvä' aut

William-Adolphe Bouguereaun maalaus nimeltä "Myötätunto" kiteyttää jotain hyvin syvällistä kristittynä kulkemisesta. Maalauksessa on Kristus ristillä, ja ristiään kantava Kristuksen seuraaja halaamassa mestariaan. Kristityn elämä ei ole kiiltokuvaa ja onnelaa sen enempää kuin kenenkään muunkaan ihmisen. Joka muuta väittää, joko valehtelee tai ei tiedä mistä puhuu. Itse kullakin on omat elämän kipukohtansa - ristinsä - kannettavana, eikä usko ota niitä pois. Sen, mitä usko yhtälöön tuo, on myötätunto. Ajatus siitä, ettei asian kanssa ole yksin. Voi luottaa siihen, että rinnalla kulkee Toinen. Ja niin, että se jaettu matka keventää kuormaa. Toista ihmistä tukiessa ei omaa ristiään aina huomaa. Ja silloin kun huomaa, se voi auttaa paremmin myötäelämään oman taakkansa alle sortuvan kanssa.

Vastaani tuli kuin tilauksesta rukous Pierre Teilhard de Chardinilta . Rukoustekstissä hän muistuttaa omaan runolliseen tyyliinsä siitä, miten kaikki on koko ajan muutoksessa. Ja siitä, miten vaikeaa meille ihmisille on olla muutoksen keskellä. Me haluaisimme jo olla jossain muualla. Joko tilanteessa ennen muutosta, jolloin kaikki oli tuttua ja turvallista tai sitten tilanteessa muutoksen jälkeen, kun tiedämme jo mitä uutta on tullut tilalle. Ja kuitenkin, juuri nyt on aina oltava siinä, missä on, juuri nyt. Se on vaikeaa. Vaikean lisäksi se voi kuitenkin olla muutakin. Se voi olla mahdollisuus löytää jotain uutta jos vain sille antaa tilaa. Jos vain luottaa siihen, että se mitä tulee, voi tullessaan tuoda sellaista, mitä nyt ei näe. Sillä sekin, missä olen tällä hetkellä oli joskus vain olemassa mahdollisena tulevaisuuteena. Kesti aikansa, että siitä tuli mitä tuli. Vastaani tuli kuin tilauksesta . Koska sen piti tulla todeksi. Koska tässä tilanteessa se sai minut resonoim

Hopea on jännä metalli. Mikäli hopeaesine on vähällä käytöllä tai käyttämättä, se tummuu. Samoin on monen lahjakkuutemme ja osaamisemme ja taitomme kanssa. Jos otan ne käyttöön, hion taitojani eteenpäin. Jos en hyödynnä niitä, ne jäävät kehittymättä, ne menettävät teränsä. Ja käyttöön ne on tarkoitettu, palvelemaan Jumalaa ja toista ihmistä. Iloitaan siitä, että meillä on erilaisia lahjoja jakaa toisillemme.

Olen tälläkin viikolla kuullut eri suunnista kommentteja siitä, mitä kirkko on, mitä kirkko tekee. Usein niissä toistuu ajatus, että kirkko on työntekijänsä. Tai että kirkko on kokoelma jumalanpalvelusyhteisöjä, uskon heavy-usereita jotka kokoontuvat yhteen hartaudenharjoitukseen pyhäpäivänä. Kyllä, kirkko on niitäkin, mutta kirkko on myös enemmän. Arkikirkon pappina sen jotenkin korostetusti näkee. Minun seurakuntaani ovat myös ne kristityt, ne kirkon jäsenet jotka eivät välttämättä aktiivisesti näy raamattupiireissä tai muissa kokoontumisissa. Ne kirkon jäsenet, jotka lähtevät aamulla töihin tai opiskelemaan, elävät arkeaan. He ovat jäseninä siinä yhteisössä jonka palvelukseen minut on kutsuttu. Yhteisössä, joka enimmäkseen koostuu heistä, tavallisista arkisista ihmisistä. Yhteisöstä, jolla on merkitystä heille, johon he yhä haluavat kuulua. "En minä mikään uskovainen ole", kuulen usein, "Kyllä minä Jumalaan uskon, mutten mikään uskovainen ole." Se on

Raamatun alkumyyttien joukosta löytyy myös kertomus Babylonin (vanhassa käännöksessä Baabelin) tornista. (1. Moos 11:1-9). Tarina kertoo monestakin asiasta. Päällimmäisenä on toki varoitus  hybriksestä , ihmisen liiasta uskosta omiin voimiin. Mutta siinä voi lukea muutakin. Tarinassa ihmiset saavat paljon aikaan, koska puhuvat samaa kieltä, ymmärtävät toisiaan. Siksi heidät hajoitetaan maailmaan ja laitetaan puhumaan eri kieliä. Eri kieliä puhutaan paljon. Suomea, ruotsia, saamea, englantia. Mutta erilaisia kieliä puhutaan myös välillä silloinkin, kun luullaan puhuvamme täysin samaa. Moni erimielisyys voi johtua vain siitä, ettemme täysin ymmärrä mitä toinen tarkoittaa. Siksi tärkeää on kuuntelu. Tärkeää on koettaa ymmärtää, mitä toinen sanoo. Jos ei ymmärrä, niin pyytää tarkentamaan. Ja tärkeää on yrittää kiukkuamisen ja oman äänen voimakkuuden nostamisen sijaan koettaa sanoittaa asiansa niin, että toinen saa kiinni siitä mitä tarkoitan.

Elämän tarkoitus ei ole kehittyä toisia ihmisiä suuremmaksi, riittää, kun itse kasvaa ihmisenä. Elämän tarkoitus ei ole pelastaa yksin maailmaa, (Se homma oli Jeesukselle) riittää, kun pyrkii omalla kohdallaan parempaan. Elämän tarkoitus ei ole rikastua, sillä todellinen rikkaus on paljon enemmän kuin mammonaa. Se rikkaus on sen huomaamista, että elämällä ON tarkoitus. Pienistä puroista kasvaa joki ja pienistä teoista parempi maailma. Siksi en ymmärrä oikein ymmärrä niitä, jotka julistavat elämän tarkoituksettomaksi. Vaikkei Jumalaan uskoisikaan, syntyy tarkoitus kaikkien oman elämän mahdollisuuksien käyttämisestä hyvään. Kristitylle viesti on vielä painokkaampi: Sinä olet se, kuka olet, koska Jumala tarkoitti sinut tuollaiseksi. Sinulla on tarkoitus. Sillä mitä olet ja osaat, on tarkoitus.