Siirry pääsisältöön

Peili

Kuulemma muinaisilla roomalaisilla keisareilla on riemukulkueessa vaunuillaan liikkuessa vierellään orja, jonka ainoa tehtävä oli hokea keisarille: "Memento mori", "Muista että olet kuolevainen".

Tämä pullahti mieleeni lukiessani - osana työnohjaajaopintojani - kirjaa johtamiskulttuurista. Tekstissä korostui moneen otteeseen se vaara, että johtaja helposti jää vallan nalkkiin: Hän alkaa uskoa omaan erinomaisuuteensa, ja mitä itseriittoisempi hän kokee olevansa, sitä vähemmän alaiset uskaltavat antaa hänelle sellaista palautetta mikä sekä auttaisi organisaatiota tavoitteiden saavuttamisessa että auttaisi johtajaa omaan kasvuun tehtävässään.

"Memento mori" oli roomalaisten ratkaisu. Monta vuosisataa myöhemmin monessa hovissa taas nähtiin narri, jonka tehtävänä oli sanoa ääneen kaikki se mitä muut eivät uskaltaneet. Koska hän oli narri - ja siten vähän kummallinen - voitiin hänen sanomiset kuitata naurulla silloinkin kun niissä oli totuuden siemen. Molemmat tarjosivat aikanaan peilin, jota kautta hallitsija näki sanomissaan ja tekemissään sen puolen mikä muutoin olisi jäänyt näkymättä.

Peilejä tarvitsemme me kaikki. Ainoastaan kuulemalla toisten tulkintaa minulla on mahdollista nähdä se mikä itseltäni on salattua omassa olemisessani. Siksi me ihmiset kuulumme yhteen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.