Aten ajatuksia

 Elämme kristinuskon eri kirkkokunnissa par'aikaa pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Luterilaisilla sen mahdollinen noudattaminen on jätetty yksilön omaksi valinnaksi, samoin ne tavat, jolla itse kukin paastoa noudattaa. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä paaston aikana jätetään pois, vaan mitä tulee tilalle. Luopuminen jostakin paaston ajaksi on vain mekaanista, mutta se antaa tilaa jollekin. Ruokavalion karsiminen tai makeasta luopuminen auttavat keskittymään makuihin niiden syötävien asioiden kohdalla, joita paaston aikana vielä syödään. Somen käytön rajoittaminen antaa aikaa jollekin harrastukselle tai ihmisille. Oman käytöksen ja oman puheen tarkkailu auttaa löytämään rakentavempia tapoja olla läsnä. Eikä vielä tämäkään ole paaston ytimessä.  Paaston sisältö kun ei ole minussa, vaan Jumalassa ja uskossa, ja siinä, miten minä paremmin pystyn kohtaamaan Jumalan taas kaikessa arkeen kuuluvassa. Siinä mitä syön, mitä teen, miten puhun, miten kohtelen toista. Siinä miten hil...

 Törmäsin pari päivää sitten Thomas Mertonin, munkin ja runoilijan sitaattiin, joka jäi resonoimaan minussa nyt adventtiaikaan. Vapaasti itse suomentaen se kuuluu näin: "Puhu toivon sanoja. Ole ihminen tänä kaikkein epäinhimillisempänä aikana. Varjele kuvaa ihmisestä, sillä se on kuva Jumalasta." Näissä sanoissa kaikuu minusta Matteuksen evankeliumin teksti: " Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle", ja se kutsuu meidät kaiken joulunvalmistelukiireen keskellä pysähtymään näkemään toiset ihmiset. Ja kun näen toiset ihmiset, näen ehkä senkin, miten hekin ovat Jumalalle rakkaita. Näitä kohtaamisia kukin meistä tarvitsee, ja ne tuovat toivoa ja rakkautta maailmaan. Tähän aikaan. Kaikkiin aikoihin.

Minä olen Nukkuva opetuslapsi Hän, joka kavaltaa, Hän joka juoksee pakoon, joka kieltää. Hän joka tuomitsee syyttömän. Hän, joka ruoskii, Kruuna orjantappuralla, Heittää arpaa omaisuudesta. Hän, joka pilkkaa tuomittua, Joka vastentahtoisesti kantaa toisen ristiä. Hän joka lyö naulat, Joka kiinnittää kyltin. Joka rienaa vielä ristilläkin. Sinä kannat kaiken tämän, Katsot armeliaasti.  Kelpuutat kanssasi aterialle. Kuolet ja nouset kuolleista. Minua varten.

 "Herra, vie minut sinne, minne haluat minun menevän, näytä minulle ne, keitä haluat minun tapaavan, kerro minulle se, mitä haluat minun sanovan, ja auta minua väistymään tieltä silloin kun olen esteenä suunnitelmillesi." Näin rukoili New Yorkin palolaitoksen pappi, fransiskaani Mychal Judge. Hän menehtyi työtehtävissään World Trade Centerin terrori-iskun yhteydessä. Itsessään, ilman sen muotoilleen henkilön taustatarinaakin tuo rukous on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin pysäyttävä. Siinä halutaan vain kulkea yhdessä Jumalan kanssa, etsiä Jumalan kädenjälkiä ja läsnäoloa kaikessa. Siinä muistetaan sekin, että välillä saatamme olla omine pyrkimyksinemme esteenä sille, mitä Jumala haluaa luoda. Silloin on hyvä, jos ymmärrämme astua sivuun. Ymmärrämme sen, että meidän viisautemme ei ole aina se paras tulkinta tilanteesta. On siis hyvä kuunnella. Hetkeä. Ihmisiä. Jumalaa.

Luin uutisen pohjoissavolaisista metsästäjistä, jotka olivat ampuneet huvikseen rauhoitettuja eläimiä suurissa määrin. Heille noiden olentojen arvo oli vain omassa jännityksen hakemisessa, eikä luonnolla - tai sen suojelemiseksi luoduilla lain pykälillä - ollut merkitystä. Ja jäin pohtimaan sitä, minkälaisin silmin luontoa katsotaan. Luulen, että noillekin saaliina pitämiensä eläinten arvoon lähinnä kohteina suhtautuville metsällä ja ekosysteemillä itsellään saattaa olla arvoa, sillä olen ymmärtänyt luonnossa liikkumisen olevan yksi metsästyksen viehätyksistä. En tiedä. Olen itse kävellyt metsässä toisin ajatuksin. Mutta minua aina aika ajoin ihmettyttää se, kuinka ympäröivä maailma näyttäytyy niin usein vain raaka-ainevarantona ihmisen ahneuden loppumatonta janoa sammuttamassa. Ja tuo raaka-ainevaranto ei ole loputon. Silloinkin, jos sitä käyttää, pitäisi huolehtia pallomme kantokyvystä ja uusiutumisesta, sillä toista asuinpaikkaa meille ei ole tarjolla, tahkosipa kuinka paljon maalli...

" Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: »Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.»   Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.   Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: »Muita hän kyllä on auttanut – auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.» Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: »Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.» J eesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: »Tämä on juutalaisten kuningas.» Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: »Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!» Mutta toinen moitti häntä: »Etk...

" Jeesus lähti kaupungista ja meni tapansa mukaan Öljymäelle. Opetuslapset seurasivat häntä.    Tultuaan sinne Jeesus sanoi heille: »Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.» Itse hän meni vähän edemmäs, kivenheiton päähän, polvistui ja rukoili:   »Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.»   Silloin taivaasta ilmestyi hänelle enkeli, joka vahvisti häntä.     Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin. Kun hän sitten nousi rukoilemasta ja tuli opetuslasten luo, hän tapasi heidät nukkumasta murheen uuvuttamina. »Mitä? Nukutteko te?» hän sanoi. »Nouskaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.   Jeesuksen vielä puhuessa sinne tuli joukko miehiä, ja heidän oppaanaan oli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman, mutta Jeesus sanoi hänelle: »Juudas, suudelmallako sinä...

 Viime viikolla, Etelä-Suomen talvilomaviikolla siirryttiin kirkossa myös laskiaistiistain ja tuhkakeskiviikon kautta paastonaikaan. Paastonaikaan, jota jatketaan pääsäiseen asti. Pointtina paastossa ei ole luopuminen jostain - se on paaston mekaaninen puoli, jonkin asian jättäminen pois. Paastossa on enemmän kyse itsetutkistelusta, peiliin katsomisesta. "Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi?   Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus ...

Adventtiaika on alkanut. Monille se on valmistautumista jouluun, tai joulun valmistelua. Kirkkovuodessa puolestaan se on ennen suurta juhlaa - joulua - oleva paastoaika. Ja kaikki tuo kulkee käsi kädessä. Paastoajan tehtävä ei ole mekaanisesti luopua jostain. Sen tehtävä on keskittää huomiota siihen, mikä elämässä on tärkeää. Ja sen löytäminen on myös osa jouluun valmistautumista. Tai joulun valmistelua. Joulu ei synny juoksemisesta ja ostamisesta ja siivoamisesta ja stressistä. Joulu syntyy siitä, että pysähdytään toisten ihmisten kanssa ja toisten ihmisten kohdalle. Adventtiaika kutsuu pysähtymään jo ennen joulua. Kiinnittämään juhlan valmisteluissakin enemmän huomiota toisiin, enemmän huomiota siihen, mikä löytyy silloin, kun maltan pysähtyä ja asettua hetkeksi. Se voi olla rauhaa ja lepoa, se voi olla uskoa, se voi olla sen huomaamista, että vähempikin riittää. Se voi olla kaikkea sitä, ja paljon muuta. Mutta sen etsimiseen, ei kiireeseen, adventtiaika kutsuu meitä.

Joosef osti pellavavaatteen, otti Jeesuksen ristiltä, kääri hänet vaatteeseen ja pani hänet valmiiseen kalliohautaan. Hautakammion ovelle hän vieritti kiven. Magdalan Maria ja Joosefin äiti Maria katsoivat, mihin Jeesus haudattiin. (Markuksen evankeliumi 15:46)

Jeesuksen ristiä kantamaan he pakottivat erään ohikulkijan, kyreneläisen Simonin, Aleksandroksen ja Rufuksen isän, joka oli tulossa kaupunkiin. He veivät Jeesuksen paikkaan, jonka nimi on Golgata, käännettynä Pääkallonpaikka. He tarjosivat hänelle viiniä, johon oli sekoitettu mirhaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Sitten he ristiinnaulitsivat hänet ja jakoivat keskenään hänen vaatteensa, ratkaisten arpaa heittämällä, kuka mitäkin sai. Oli kolmas tunti, kun he ristiinnaulitsivat hänet. Kaikkien nähtäväksi oli kirjoitettu hänen tuomionsa syy: »Juutalaisten kuningas». Samalla kertaa he ristiinnaulitsivat kaksi rosvoa, toisen hänen oikealle, toisen hänen vasemmalle puolelleen. Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: »No niin, sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, tule alas ristiltä!» Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien kanssa. He puhuivat keskenään: »Muita hän kyllä on ...

He tulivat Getsemane-nimiseen paikkaan, ja Jeesus sanoi opetuslapsille: »Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä rukoilen.» Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen hän otti mukaansa. Hän alkoi nyt tuntea kauhua ja ahdistusta. Hän sanoi heille: »Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa.» Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse. Hän sanoi: »Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.» Sitten hän tuli takaisin ja tapasi opetuslapset nukkumasta. Hän sanoi Pietarille: »Simon, nukutko sinä? Etkö edes hetken vertaa jaksanut valvoa? » (Markuksen evankeliumi 14:32-37)

Muutama vuosi sitten kurkunpääntulehdus vei minulta paastoaikaan äänen. Puhua sain, mutta ääntä piti säästää. Ja se aikaansai sen, että siinä missä normaalisti olisin osallistunut keskusteluun, olin hiljaa. Se teki minut paljon tietoisemmaksi siitä, mikä on tärkeä sanoa ja mikä jättää sanomatta. Tuohon harjoitteeseen ja sen oppituntiin palaan nyt tänäänkin, tämän paaston aikana.

Kirkkovuodessa siirryttiin adventtiaikaan. Ja mikä adventtiajassa on mielenkiintoista on se, että adventti on perinteisesti paastoaikaa. Paastoaikaa, missä tarkoitus on hiljentyä. Vastakohta on melkoinen ympäröivään kaupalliseen jouluhumuun, joka yrittää vakuuttaa siitä, että joulu syntyy ostamalla, että tämä tai tämä tuote tekee minusta täydemmän ihmisen. Jouluhumuun, joka laittaa juoksemaan ja suorittamaan joulua. Adventtiaika yrittää sanoa, että niin ei tarvitse olla. Jos kerta joulu on pysähtymistä juhlaan, adventti on, tai se voi olla, jarrutusmatka siihen. Jos tavaroiden sijaan huomaan toiset, olen jo jäljillä. Jos arjen keskellä löydän itseni pohtimasta elämää ja uskoa, olen jo löytänyt sen mistä paastossa on kyse, ei luopumisesta vaan keskittymisestä. Siksi vauhtia pudottamalla, en suorittamalla, olen valmiimpi jouluun.

Olin kurkunpäätulehduksen takia taas hetken sairaslomalla. Kävin kirjahyllyt kotona läpi löytääkseni luettavaa. Vastaan tuli useampi Raamattu, sillä niitä vain papille kertyy. Yhden (vuoden 1938 käännös) olin saanut isoäidiltäni rippilahjaksi, toisen (vuoden 1776 käännös) toiselta isoäidiltäni valmistumiseni kynnyksellä. Jälkimmäiset etulehdiltä löytyi omistuskirjoitus isoäidiltä, saatesanoina (vuoden 1938 käännöksen mukaisesti) "Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen (Jer.31:9) Ja siihen ehkä kiteytyy se, miten omaa uskoani haluankin elää. Kyllä, minulla on laaja teologinen sivistys, osaan alkukieliä ja tunnen aatehistoriaa, osaan käsitellä filosofisesti uskonkohtia ja tarkastella kriittisesti niin nykyisiä kuin menneitä ilmiöitä uskossa. Ne ovat ne papin työkalut. Mutta arki on sitä, että kun herään, lausun rukouksen. Kun lähden töihin, pyydän eteisessä olevan ikonin äärellä siunausta päivään. Kun teen askareita, otan Jumalan niihin mukaan. Kiitän ruuasta. Ja illalla...

Luopuminen kiinnittää huomion siihen mistä luopuu. Paaston kohde ei kuitenkaan ole vielä siinä.

Tämä maailma ei ole taivas, siinä on paljon puutteita. On paljon korjattavaa. Se tehtävä on meillä. Tehtävämme on koettaa tarttua tämän maailman puutteisiin ja epäkohtiin ja tehdä tästä parempi. Tosille ihmisille ja luomakunnalle. Ihan tässä ajassa, päivä kerrallaan, askel kerrallaan, asia kerrallaan. Yhdessä ihmisten ja Jumalan kanssa kulkien.

Tämä maailma ei ole taivas. Mutta ympärillämme on paljon hyvää. Hyvää, ei täydellistä. Sen lisäksi, että näemme ne maailman puutteet ja tartumme niihin korjataksemme ne, on hyvä nähdä se, mikä on riittävän hyvää. Riittävän hyvää on kaikki se, mikä kelpaa jo sellaisenaan. Joo, paremminkin voisi olla, mutta tarvitseeko? Voiko oikeasti? Vai vaadinko liikoja?

Yksi paastoajan haaste jonka itselleni asetin, on pahan puhumisen ja juoruilun välttäminen. Kyllä, myös minä löydän itseni puhumasta toisista ihmisistä. Kuvittelin, että haaste olisi hankalampi kuin se on. Mutta kun päätöksen on tehnyt, käy niin, että aina kun meinaa sanoa jostakusta jotakin, kiinnittyy oma huomio asiaan. Ja sen voi jättää sanomatta. Helppoa kuin heinänteko. Mutta ilman tätä harjoitusta tämä itsestään selvä hyvä käytös ei olekaan niin helppoa.

Viime viikolla alkoi kirkkovuodessa taas pääsiäiseen saakka kestävä paastoaika. Ajatus paastossa on muuttaa jotain omassa arjessa - yleensä luopumalla jostain - niin, että saa uuden näkökulman asioihin. Ajatus on syventyä tarkastelemaan omaa elämää ja jumalasuhdetta ja toivottavasti kasvaa hieman ihmisenä. Ainakin vähäksi aikaa. Siksi paasto ei oikeastaan olekaan mekaanista luopumista, vaan oman käytöksen tarkkailemista. Missä kohti minulla juuri nyt on kasvunvaraa?