Elävä Pyhimys?

Pako arkiympyröistä ulos on ikivanha teema, yhtä vanha kuin ihmiskunta. Muinaiset profeetat ja erakot pakenivat yhteiskuntaa erämaahan, paikkaan, jossa arjen lait eivät päteneet ja joissa oli aikaa olla yksin ja yhdessä Jumalan kanssa. Nykyiset suomalaiset taas suorittavat joukkopaon kaupungeista maaseudulle ja luonnon helmaan viimeistään juhannuksena ja koko maa hiljenee loman viettoon. Tänä vuonna minäkin sain jättää hetkeksi työt ja kiireen ja mennä mökille. Koska mökki on kaukana, jo itse ajomatka toi niin ajallista kuin fyysistä etäisyyttä kaikkeen siihen, mikä täyttää päiviä ja kalentereita kotona. Astuin johonkin tilaan, jota en ensiksi osannut edes nimetä. Se oli kiirettömyys. Konkreettisimmin se tuli vastaan saunomisen ja uimisen myötä. Peseydyin ilman suihkua ja juoksevaa vettä, sekoittaen muuripadan lämmintä vettä järven kylmään veteen. (Vadissa siis, en järvessä.) Nostin keskittyen vettä kauha kerrallaan päälleni. Se oli jotain ihan muuta kuin tehokas suihku, wash & go

Lintu ei voi lentää yhdellä sulalla.

Kun itse istuu veden äärellä ja katsoo lokin liitelyä, se tuntuu rauhoittavalle, levolliselle ja kauniille. Lokki kirkuu, aallot pauhaavat, tuuli suhisee, aurinko paistaa, kallio jolla istuu on lämmin. Nyt se (siis lokki, ei kallio) syöksyy veteen, nappaa kalan, nousee takaisin ilmaan. Kun itse on kerrostalonsa lähistöllä ja katolla pesii lokki, se ei tunnu kovin rauhoittavalle. Pikemminkin juoksijat, kävelijät, koirien ulkoiluttajat, pienet lapset rattaissa, kaikki saavat stressata vimmaisesti pesäpiiriään (eli koko taloyhtiön pihaa omanaan) puolustavaa lokkia. Nyt se syöksyy ja kirkuu ja paskoo. Lentää korkealle ja syöksyy uudelleen. Ehkä lokki ei ole väärässä paikassa, ehkä minä olen.

Star Trek-tieteissarjan alkuperäismiehistö kohtasi eräässä jaksossa (" Mirror, Mirror ") pahan rinnakkaistodellisuuden vastinkappaleensa. Katsojia helpottaakseen sarjan tekijät päättivät, että saman näyttelijän esittämällä pahalla kaksoisolennolla oli parta, kun taas tutulla hyvällä versiolla ei sellaista oltu totuttu näkemään. Ratkaisusta tuli osa tunnistettavimpia populaarikulttuurin kikkoja. Pahan kaksoisolennon teema on vanha ja hyvin perusinhimillinen. On olemassa joku, joka on ihan niinkuin minä, mutta tekee asioita joita minä en millään voi nähdä itseäni tekemässä. Ja kuitenkin, se paha kaksoisolento todella löytyy sieltä peilistä, meistä joka ikisestä. Se tekee asioita joista emme ole ylpeitä. (Eikä sitä usein edes tunnista parrasta.) Mutta vaikka se onkin osa meitä, se ei ole koko meidän persoonamme. Siksi meillä on myös lupaus anteeksisaamisesta, jotta voimme jatkaa elämää aina eteenpäin kaksoisolennon mellastuksen jälkeenkin.

Juttelin puhelimessa isäni kanssa. Hän kertoi heittäneensä erään aikanaan häälahjaksi saadun esineen menemään. Kyseessä oli sähkövatkain, joka oli kestänyt aktiivista käyttöä (mm. kaikki meidän perheen suuret juhlat) 40 vuotta. Ennen tehtiin asiat kestämään. (Ennen nostalgiakin oli parempaa)