Elävä Pyhimys?

Sinä mekin nyt olemme jouluna, seimen äärellä, taas kerran ihmettelemässä Jumalaa. Kaikkivaltiasta, joka rakastaa meitä jokaista niin paljon, että syntyi maailmaan. Syntyi maailmaan ihmislapsena, joka tarvitsi ihmisvanhempiensa huolenpitoa. Kasvoi perheessä, sai toisia lapsia kasvukumppaneikseen ja oli veli heille. Aikuistui, lähti maailmaan. Iloitsi ja suri. Opetti. Kohtasi ihmisiä, varsinkin niitä, joita muut hyljeksivät, rakkaudella, omina itsenään. Kulki tien ristille, vaikka olisi halutessaan voinut milloin tahansa valita toisin. Kuoli anteeksiantaen ja rakastaen meitä, vaikka me hylkäsimme, pilkkasimme, ruoskimme, ristiinnaulitsimme. Nousi kuolleista osoittaakseen, että kuolema ei ole loppu. Se kaikki lepää tässä hetkessä seimessä, sillä kaikki se on Jeesuksen syntymän tarkoitus. Siksi enkelit ylistivät ja paimenet ihmettelivät. Siksi Maria jäi pohtimaan enkelien sanoja, sillä hän aavisti tuossa hetkessä enemmän kuin muut paikallaolleet. Hetkeen ei voi jäädä. Paimenet lähtevä

Adventtiaika on alkanut. Monille se on valmistautumista jouluun, tai joulun valmistelua. Kirkkovuodessa puolestaan se on ennen suurta juhlaa - joulua - oleva paastoaika. Ja kaikki tuo kulkee käsi kädessä. Paastoajan tehtävä ei ole mekaanisesti luopua jostain. Sen tehtävä on keskittää huomiota siihen, mikä elämässä on tärkeää. Ja sen löytäminen on myös osa jouluun valmistautumista. Tai joulun valmistelua. Joulu ei synny juoksemisesta ja ostamisesta ja siivoamisesta ja stressistä. Joulu syntyy siitä, että pysähdytään toisten ihmisten kanssa ja toisten ihmisten kohdalle. Adventtiaika kutsuu pysähtymään jo ennen joulua. Kiinnittämään juhlan valmisteluissakin enemmän huomiota toisiin, enemmän huomiota siihen, mikä löytyy silloin, kun maltan pysähtyä ja asettua hetkeksi. Se voi olla rauhaa ja lepoa, se voi olla uskoa, se voi olla sen huomaamista, että vähempikin riittää. Se voi olla kaikkea sitä, ja paljon muuta. Mutta sen etsimiseen, ei kiireeseen, adventtiaika kutsuu meitä.