Siirry pääsisältöön

Joulu

Sinä mekin nyt olemme jouluna, seimen äärellä, taas kerran ihmettelemässä Jumalaa. Kaikkivaltiasta, joka rakastaa meitä jokaista niin paljon, että syntyi maailmaan. Syntyi maailmaan ihmislapsena, joka tarvitsi ihmisvanhempiensa huolenpitoa. Kasvoi perheessä, sai toisia lapsia kasvukumppaneikseen ja oli veli heille. Aikuistui, lähti maailmaan. Iloitsi ja suri. Opetti. Kohtasi ihmisiä, varsinkin niitä, joita muut hyljeksivät, rakkaudella, omina itsenään. Kulki tien ristille, vaikka olisi halutessaan voinut milloin tahansa valita toisin. Kuoli anteeksiantaen ja rakastaen meitä, vaikka me hylkäsimme, pilkkasimme, ruoskimme, ristiinnaulitsimme. Nousi kuolleista osoittaakseen, että kuolema ei ole loppu.

Se kaikki lepää tässä hetkessä seimessä, sillä kaikki se on Jeesuksen syntymän tarkoitus. Siksi enkelit ylistivät ja paimenet ihmettelivät. Siksi Maria jäi pohtimaan enkelien sanoja, sillä hän aavisti tuossa hetkessä enemmän kuin muut paikallaolleet.

Hetkeen ei voi jäädä. Paimenet lähtevät paluumatkalle ylistäen ja kiittäen Jumalaa. Niin myös meidän on aina palattava seimen ääreltä jatkamaan elämää. Mutta samalla tavalla kuin enkelien kohtaaminen muutti jotain paimenissa, samalla tavalla kuin paimenten sanat muuttivat jotain Mariassa ja jättivät tämän pohtimaan, samalla tavalla joulun ihmeen, seimen Lapsen tulisi muuttaa meitä.

Niin että kun me myös vuorollamme lähdemme seimen ääreltä, lähtisimme rauhaan, ei kiireeseen. Lähtisimme luottaen. Lähtisimme ylistäen ja kiittäen, muistaen sen, mitä varten Lapsi seimessä on. Ja sitä kautta myös näkisimme sen, että tämä lahja on kaikkia meitä varten. Paimenten tavoin me kaikki saavumme seimen ääreen ilman lahjoja, meillä ei ole muuta tuotavaa kuin omat puutteemme ja oma ihmettelymme. Ja silti Jumala ottaa minut vastaan, näkee tärkeänä. Ja Jumala kohtaa samalla rakkaudella myös vieressäni ihmettelevän, ja kaikki ne, jotka minulla tulevat vastaan seimelle kulkiessani tai sieltä lähtiessäni. Tämä maailma on Jumalalle rakas. Sen ihmiset ja koko luomakunta ovat Jumalalle rakkaita. Siksi joulu, ja seimi, ja jumalallisen syntymisen ihme tapahtuvat.

Paimenten tapaan myös me lähdemme seimen ääreltä takaisin elämään, kaikkeen arkeen, niiden ihmisten pariin, joita elämään kuluu.

Miten me viemme sinne sanoman joulusta? Miten kohtaamme toiset? Miten elämme uskon todeksi? Miten kirjoitamme joulun ihmisten sydämiin?


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...