Aten ajatuksia

 Viime viikolla ammattikoulujen henkilöstö palasi töihin ja tällä viikolla saapuvat myös opiskelijatkin - uudet ja jatkavat. Tähän syksyn alkuun liittyen tein tällaisen animaation, jossa luostaria vertauskuvana käyttäen koetan sanoa jotain yleistä (uusien) yhteisöjen jäsenenä olemisesta, elämästä ja arjesta.

Jokainen kohtaaminen tänään on mahdollisuus nähdä Jumala. Jokainen vastaantulija on ainutlaatuinen ihminen, jokaisesta voi löytää jotain arvokasta. Jokaisella on jotain mitä minulla ei ole. Jokaisella on omat kipunsa, vaikkeivät ne näy päälle. Jokainen kohtaaminen tänään on osa minun elämääni, tätä päivääni. En ole yksin. Olen myös osa muita. Osa sitä, mitä olemme yhdessä.

Olen kuullut sanottavan, että elämällä ei ole tarkoitusta. Meidät on vain heitetty kylmään kosmokseen. Kristittynä en näe asiaa niin. Ajattelen, että jokainen on ainutlaatuinen ja tärkeä. Ajattelen (luterilaisen kutsumusajattelun mukaisesti), että jokaisella on paikkansa jossa palvelee Jumalaa ja ihmistä, kuka missäkin ammatissa ja asuinpaikassa ja yhteisössä. Sen, mitä tuolla ajatuksella halutaan sanoa voi kääntää näinkin: Ihminen ei ole yksin, vaan yhdessä toisten, omaa elämää koskettavien ihmisten kanssa. Se, miten minä jokainen päivä kohtaan toisia ihmisiä merkitsee siis jotain. Voin olla toiselle tukena. Voin auttaa arkisten asioiden kanssa. Voin tuoda iloa. Voin elää yhdessä toisten kanssa. Se jo yksin on elämän tarkoitusta. Se, että kaikista pienistä kohtaamisista muodostuu jotain suurta, jotain yhteistä ja jaettua. Yhdessä.

Elokuu kuluu oppilaitospapilla lukuisten ammattikoulun aloittaneiden opiskelijoiden ryhmäytyspäivissä. Päivissä tarkoituksena on tutustua ryhmään sekä muodostaa hyvää ryhmähenkeä ryhmäläisten välille. Tätä varten teemme erilaisia harjoitteita. Moni opettaja on päivän lopuksi halunnut pohtia ryhmänsä kanssa ryhmän yhteisiä pelisääntöjä - ryhmäläisten itsensä tärkeäminä pitämän asiat kirjataan ylös ja niiden pohjalta tehdään säännöt joita kaikki noudattavat. Olen nähnyt monenlaisia muotoiluita säännöille: "Ei sitä ja tätä..." "Tee sitä ja tätä..." "Meidän ryhmässä..." Pidän itse viimeisenä mainitusta. Se ei käskytä, vaan luo ihanteen jota kohti pyrkiä. Oma suosikkini tavasta sanoittaa puuttuu kuitenkin joukosta: "Minä..." Jos säännön kuin säännönkin aloittaa sanalla 'minä', se pysäyttää aina jokaisen pohtimaan sitä, miten juuri oma oleminen ja käytös vaikuttaa kaikkeen.