Elävä Pyhimys?

Maailma on täynnä tarinoita. Jo ennen muinoin ihmiset istuivat nuotiolla tai takan ääressä ja kertoivat päivän päätteeksi toisilleen kertomuksia. Uskonto pitää sisällään rikkaan kertomusperinteen pyhistä henkilöistä ja tapahtumista. Jotkut liputtavat nykyaikana suurten tarinoiden kuolemaa. Virheellisesti, niin väitän. Tarinat eivät ole kadonneet minnekään. Ne ovat muuttaneet muotoaan ajan myötä, löytäneet väylän tähän aikaan. Mitä muutakaan televisio-ohjelmat, laulunsanat, elokuvat ja tietokonepelit olisivat pulloillaan, kirjoista tai sarjakuvista puhumattakaan? Tarinoita on, niin väitän, niin kauan kuin ihminenkin on. Syynä on se, että tarinoiden kautta saamme puhuttua asioista, joihin arkinen asioiden faktapohjainen kuvaaminen ei kykene. Tarinat puhuva siitä, millainen ihminen on, mitä ihminen haluaisi olla, mitä ihmisen pitäisi olla. Tarinat antavat merkityksiä ja ihanteita. Kuulija/kokija samaistuu tarinaan, ja merkitykset ja ihanteet kulkevat ihmisten mukana takaisin arkeen. Mistä

"The miracle is not to walk on water. The miracle is to walk on the green earth in the present moment, to appreciate the peace and beauty that are available now." eli (vapaasti kääntäen) "Ei veden päällä käveleminen ole ihme. Ihme on sitä, että kävelee vihreää nurmikkoa tässä hetkessä, sitä, että arvostaa sitä rauhaa ja kauneutta joka on ympärillämme juuri nyt." Noissa vietnamilaisen zen-munkin Thich Nhat Hahnin sanoissa on minusta jotain oivaltavaa. Liian usein ihmeestä puhuttaessa pohditaan kaikkea inhimillisen käsityskyvyn ylittävää ja luonnon lakeja kumoavaa. Todellinen ihme, arkipäiväinen ihme, jää valitettavasti usein huomioimatta. Ympärillämme on koko luomakunta, kasvit, eläimet, ihmiset. Kauniit maisemat, ihmiskäden luomukset, ihmisen hengen tuotokset - laulu, soitto, kuvataide. Kaikki se on ihmettä. Minäkin ole ihme. Kaikki mitä on, on ihmeellistä. Kaikki on Jumalan läsnäolon paikkoja. Meidän tarvitsee vain hetkeksi oivaltaa avata arjen vankilan

Minulla on isäni entinen nahkatakki, jolla on ikää jokseenkin saman verran kuin minulla. 70-luvulla asiat tehtiin kestämään, niin mies kuin takkikin. Takki on kyllä yhä tyylikäs - jopa siinä määrin että ihmiset välillä pitävät sitä jostakin muotiliikkeestä ostettuna - mutta viime aikoina käyttövuodet ovat alkaneet näkyä siinä. (Vähän niin kuin minussakin.) Varsinkin takin kaulus oli päässyt hiertymään puhki, ja niinpä jouduin sitä hivenen korjauttamaan. Kaulus vaati ammattilaisen kättä, mutta vuoren irvistävän sisäsauman päätin itse parsia. Otin esille neulaa ja lankaa, asetin takin polvilleni ja valmistauduin nuppineulaamaan sauman nätisti umpeen parsimista varten. Ja silloin tein havainnon: en ollut ensimmäinen takin vuorta korjailemaan asettuva! Kainalon kohdalta revennyttä sisäsaumaa oli joku - isäni itse tai todennäköisemmin äitini hänen puolestaan - ommellut uudestaan kasaan! Tunnelma oli hieno, olin juuri siinä hetkessä hyvin lähellä vanhempiani, liittämässä omat ompeleeni aiemp

Haluaisin päästä paikalle katsomaan ylösnousemuksen ihmettä. Sitä jotain ihmeellistä ja järjelle tavoittamatonta mitä haudalle saapuneet kolme naista pääsivät todistamaan. Naiset, joiden sanalla ei ollut todistusarvoa tuon ajan juutalaisessa kulttuuripiirissä. Jos Raamatun juutalaiset kirjoittajat olisivat vetäneet tarinan hatuistaan, he olisivat laittaneet ylösnousemusta todistamaan Pietarin, tuon opetuslapsesta tärkeimmän . Mutta ilmeisesti naiset olivat todella ensimmäisinä haudalla ihmettä todistamassa, ja koska seikka oli yleisessä tiedossa, piti se evankeliumeihinkin näkyviin laittaa, kiusallisuudesta todistusarvon puuttumisesta huolimatta. Tuota ihmettä, jonka silminnäkijäksi emme pääse mutta jonka aallot yhä lyövät kirkkolaivan kylkeen, tuota ihmettä me käymme juhlimaan. Pitkän perjantain kärsimystä seuraa ylösnousemuksen valo.

Tänään minulla oli kiire. Ei, en tullut aprillatuksi, olin vain ihan omaehtoisesti merkinnyt kalenteriini väärän paikan kokoukselle jonne minun oli määrä mennä esittäytymään. Ja sitten kun väärässä paikassa oikeaan aikaan ollessani minulle puhelimitse selvisi se oikea paikka jossa tulisin väärään aikaan olemaan, tuli minulle kiire. Onneksi Herrallamme on huumorintajua, ja hän välillä väläyttää sitä myös arkistressiä papista poistaakseen: Pysähdyin liikennevaloihin ja naputin rattia kärsimättömästi. Jalka haki kytkimelle tuntumaa, mielessä suunnittelin nopeaa ajoreittiä A:sta B:hen. Radiossa alkoi soida kappale, jossa laulettiin kärsivällisyydestä. Jalankulkijoille paloi vihreä valo, ja suojatien yli tepasteli suureksi hämmästyksekseni arvokkaan oloinen fasaani. Kaunis, värikäs city-lintu noudatti yleisiä käyttäytymissääntöjä. Minua nauratti. Eikä enää ollutkaan niin kovin kiire.