Elävä Pyhimys?

Liikenne seisoi ja minulla oli kiire. Minun olisi pitänyt olla jo oppilaitoksen uusien opiskelijoiden alkuinfossa, mutta puristin rystyset valkeana rattia ja ihmettelin valojen vaihtumista ilman mitään silminnähtävää muutosta jonossa. Suusta taisi purkautua muutama ei-papillinen manauskin. Yritin rauhoittaa mieleni, mutta tyyntä zen-munkkia minusta ei saa tekemälläkään. Eteenpäin kiiruhtava kello vei ajatukset koko ajan sinne, missä minun olisi pitänyt olla sen paikan sijaan, missä olin. Ja jokainen tuohon yllättävän tukkoiseen kello kahdeksan ruuhkaan eksynyt työmatkalainen oli samassa tilassa, kasvattamassa stressitasoaan ja adrenaliiniryöppyään pisteeseen, joka viimein työpaikalle päästyä purkautuu monivivahteisen ärtymyksen muodossa pitkin päivää. Ärtymyksen, joka vuorostaan tekee toiset ärtyisiksi ja siirtyy kantajasta toiseen pahan influenssan tavoin. Siinä ei käsien peseminen auta. Päinvastaisesta kerrannaisvaikutuksesta on kyse RAY:n viimeisimmässä tv-mainoksessa. Siinä ihm

Eräs kirkon pääajatuksista on se, että kaikki me ihmiset olemme samanarvoisia, kaikki me olemme tärkeitä. Tämä pätee myös ammatteihin, kaikkia tarvitaan! Niin papit, poliitikot, lääkärit, kokit, automaalarit ja puhtaanapitohenkilöstö, kaikki ovat Jumalan silmissä samanarvoisia, ja kukin heistä palvelee Jumalan tarkoitusperiä omassa ammatissaan ja ammattinsa ohessa. Kutsumus on sitä, että löytää sen, mitä haluaa elämässään tehdä, sen oman paikkansa maailmassa. Minulle ammattioppilaitospappina tämä on hyvin rakas ajatus.

Olen kipeänä. Istun parvekkeella ja luen kirjaa, sillä se on lähestulkoon ainoa asia, mitä jaksan tehdä. On lämmin, eikä minulla ole enää kuumetta. Taivas on sininen ja valkeat pilvet vaeltavat yllä. Pieni tuulenvire liikuttaa ilmaa. Pääskyset kaartelevat korkeuksissa jahdaten hyönteisiä joita en katsellaani erota. Vähän alempana perhonen liitelee, mutta pääskyset eivät kiinnostu siitä. Jään katsomaan tätä kaikkea ja kirja unohtuu. Keskellä arkea ja kiirettä ja meteliä ja kaikkea turhaa tulee niin harvoin pysähdyttyä katsomaan tätä elämää kuhisevaa maailmaa, luomistyön ihmettä meidän ympärillämme. Se on sääli.

Tein virheen töissä, eikä maailma romahtanut. Nuorempana olin onnistumisten myötä aina tovin voiman tunnossa, ja sitten jokin virhe aina palautti maan pinnalle. Tai ei pelkästään palauttanut maan pinnalle, vaan sysäsi monttuun. Siinä sitten tovin saikin tehdä tietä kohti ylösnousua ja uutta hybristä. Ikää on tullut lisää, ja iän mukana armeliaisuutta itseään kohtaan. Virhe ei pitkällä elämän matkalla ole maailmaa mullistava moka, vaan paikka tarkastella taas oman osaamisen rajoja ja oppia uutta. Tunto omasta erinomaisuudesta on päässyt tällä polulla laimenemaan, mutta en pidä löytynyttä nöyryyttä sitäkään mitenkään huonona matkamuistona. On hyvä välillä epäonnistua, on lupa aloittaa uudestaan.