Siirry pääsisältöön

vihreitä

Tein virheen töissä, eikä maailma romahtanut.

Nuorempana olin onnistumisten myötä aina tovin voiman tunnossa, ja sitten jokin virhe aina palautti maan pinnalle. Tai ei pelkästään palauttanut maan pinnalle, vaan sysäsi monttuun. Siinä sitten tovin saikin tehdä tietä kohti ylösnousua ja uutta hybristä.

Ikää on tullut lisää, ja iän mukana armeliaisuutta itseään kohtaan. Virhe ei pitkällä elämän matkalla ole maailmaa mullistava moka, vaan paikka tarkastella taas oman osaamisen rajoja ja oppia uutta. Tunto omasta erinomaisuudesta on päässyt tällä polulla laimenemaan, mutta en pidä löytynyttä nöyryyttä sitäkään mitenkään huonona matkamuistona.

On hyvä välillä epäonnistua, on lupa aloittaa uudestaan.

Kommentit

minna lpr. sanoi…
tiedän tunteen, oikeinkin hyvin =)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?