Aten ajatuksia

 Välillä yllättävät ajatukset nousevat paikoissa tai asiayhteyksissä, joissa niiden ei uskoisi nousevan. Pelaan par'aikaa Mafia -pelisarjan kolmatta osaa (uudestaan läpi.) Kaikki pelisarjan osat ovat olleet tunnelmallisesti aikuiseen makuun kirjoitettuja tarinoita. Kolmannes ehkä jossain määrin painokkaimminkin, kun siinä sivutaan 60-luvun ilmiöitä kansalaisoikeustaistelusta Vietnamin sotaan. Pelihahmo on Vietnamin sodasta kotiutunut nuori mies, joka ajautuu ensin rikollisille poluille ja sitten kostoretkelle. Se on sinänsä pelien käsikirjoitusten peruskauraa. Tarina etenee pelaajan 60-luvulla liikutteleman pelihahmon ja fiktiivisen, tapahtumia kuvaavan dokumenttielokuvan vuorotteluna. Se, mikä minusta (pappina) on mielenkiintoista, on kertomukseen valitut sivuhahmot. Yksi tarinan pääkertojista on pelihahmon isähahmo, katolinen pappi, joka samalla edustaa moraalia valinnoissa, omantunnon ääntä. Sen vastapainona toimii toinen merkittävä sivuhahmo, CIA-agentti, joka puolestaan vaikut...

Todellisuus on ihan mahtavaa! 3d-grafiikkaa, teräväpiirtoon yltävä resoluutio, nopea ruudunpäivitys, syvät värit, surround ääni! Ja käyttöliittymä enimmäkseen toimii, jopa vaikeustasokin on inhimillinen.   Miksi siis vietän niin paljon aikaa ruudun äärellä kun kevät vähitellen herää?

Jatkan edellisen tekstini teemasta, tarinoista. Monissa tv-sarjoissa ja konsoli-/tietokonepeleissä, kirjoissakin on juonenkaari, joka ulottuu jaksosta toiseen. Se on se, mikä nivoo jaksot yhteen. Mutta juonenkaarta eteenpäin kuljettavissa jaksoissa voi tapahtua pitkän kaaren kannalta myös hieman tai ei ollenkaan merkityksellisiä asioita. Ne ovat niitä "viikon hirviö" -jaksoja, joiden läpi kahlataan jotta päästäisiin taas itse jännittävään pääjuoneen kiinni. Elämän tarinassakin on pitkä juonikaari ja on niitä "viikon hirviöitä". Välillä itse kukin pysähtyy pohtimaan sitä, minne juonikaari kulkee minun tarinassani. Mutta se mikä tekee elämästä jännää on se, että joskus ne välijaksot palvelevat myös pitkää juonikaarta tavalla jota ei olisi voinut edeltä tietää. Siksi ei kannatta koettaa kirjoittaa omaa elämäänsä liian tiukasti jonkin ennalta tiedetyn kaaren mukaan. Elämä eletään joka hetki, ei vain päätarinassa, ja joskus sivupolku tuottaa sellaista mitä tietoi...

Tein työohjauskoulutuksen lopputyöni ns. yleisen myytin kaarta noudattavien tarinoiden kaaresta. Tai sitä liipaten. Useimmat tarinat menevät nimittäin säännönmukaisesti saman kaavan mukaan: sankarin arki murtuu, hän joutuu muutoksen keskelle, "autiomaahan", "toiseuteen", missä arjen säännöt eivät pelaa. Hän kohtaa matkallaan auttajan, jolta saa neuvoja ja välineitä eteen tuleviin haasteisiin. Hän joutuu kulkemaan tulikokeen läpi, jossa "kuolee" ja nousee kuolleista - symbolisesti siis hylkää vanhan minän ja kasvaa uudeksi minäksi, joka kantaa mukanaan matkan tuomia hedelmiä. Sitä aarretta lohikäärmeen luolassa, prinsessa ja puolta valtakuntaa. Tuo kaari löytyy (tosi-tv:tä myöten) aikamme kerrotuista tarinoista. Ja hyvä niin. Viesti nimittäin on aina sama: Elämä tuo eteen haasteita, mutta niistä selviää. Ja niiden kautta kasvaa, ja se mitä jää jäljelle on yleensä matkan arvoinen.

Kaivoin eilen laatikosta esiin vanhan Armored Core 4 -pelin. Pelissä on käsittämätön japanista englantiin väkinäisesti käännetty tarina ( Patrick Stewartin lukemana). Siinä on valtava määrä valikoita hienosäätää omaa mechiä niin, että tehtävien väliseen tuunaukseen saa helposti kulumaan 20-30 minuuttia. Itse tehtävät kestävät sitten puolitoista minuuttia ja niiden vaikeustaso kasvaa eksponentiaalista vauhtia yhdessä turhautumisen kanssa. Lisäksi kaikkia näppäinyhdistelmiä ei vaivauduta kertomaan. Ja useinhan se on niin meidän ihmisten elämässäkin - kuten papin kuuluu tästä jatkaa. Juju onkin siinä, satsaako pelkästään niihin puolitoistaminuuttisiin vai oppiiko iloitsemaan tästä kaikesta.