Siirry pääsisältöön

Si tu savais le don de Dieu

 Välillä yllättävät ajatukset nousevat paikoissa tai asiayhteyksissä, joissa niiden ei uskoisi nousevan.

Pelaan par'aikaa Mafia -pelisarjan kolmatta osaa (uudestaan läpi.) Kaikki pelisarjan osat ovat olleet tunnelmallisesti aikuiseen makuun kirjoitettuja tarinoita. Kolmannes ehkä jossain määrin painokkaimminkin, kun siinä sivutaan 60-luvun ilmiöitä kansalaisoikeustaistelusta Vietnamin sotaan.

Pelihahmo on Vietnamin sodasta kotiutunut nuori mies, joka ajautuu ensin rikollisille poluille ja sitten kostoretkelle. Se on sinänsä pelien käsikirjoitusten peruskauraa. Tarina etenee pelaajan 60-luvulla liikutteleman pelihahmon ja fiktiivisen, tapahtumia kuvaavan dokumenttielokuvan vuorotteluna.

Se, mikä minusta (pappina) on mielenkiintoista, on kertomukseen valitut sivuhahmot. Yksi tarinan pääkertojista on pelihahmon isähahmo, katolinen pappi, joka samalla edustaa moraalia valinnoissa, omantunnon ääntä. Sen vastapainona toimii toinen merkittävä sivuhahmo, CIA-agentti, joka puolestaan vaikuttaa olevan piru pelihahmon olkapäällä. Hän tuntuu aina viestivän, että päämäärä pyhittää keinot ja mustan ja valkean väliin mahtuu paljon harmaata. Ja tästä näkökulmasta pelin kertomuksen voi nähdä myös moraalipohdiskeluna.

Se yksityiskohta pelissä, mikä kuitenkin kirvoitti tämän päivityksen, löytyy pelin katolisen papin pyörittämän pikkukirkon alttarin yläpuolelta. Siellä on teksti, jonka pelaaja saa juuri ja juuri luettua. Siinä lukee ranskaa, "Si tu saivais le don de Dieu". Se on käännettynä:"Jos tuntisit Jumalan lahjan."

Ja pappina - koska en samantien saanut kiinni ranskankielisestä lähteestä - lähdin heti katsomaan, mihin tuo teksti viittaa. Se viittaa raamattuun, Joh. 4:10. Siinä Jeesus on kaivolla ja keskustelee (halveksittuun kansaryhmään kuuluvan) samarialaisen naisen kanssa. Kohta jatkuu:"Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä."

Pelin aikana pelaaja tulee tehneeksi ratkaisun, joka heijastelee tuota kohtaa. Kulkeeko hahmo kohti rikollisen imperiuminsa kasvattamista tiellä, jossa mikään ei riitä ja jano säilyy, vai luopuuko hän polusta ja valitsee elämän, joka on ehkä vaatimatonta, mutta myös vapaata?

Pidän siitä, että kertomuksiin saadaan syvyyttä.

Minut pelkkä tuo teksti - joka jonkun mielestä voisi olla vain autenttista somistetta pikselikirkon seinällä - pysäytti pohtimaan tarinan kaaren lisäksi jopa sitä, minkälaista vettä minä tänään juon, kenen kanssa kaivolla istun? Milloin missäkin. Miten Jumala näkyy siellä missä kuljen?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...