Aten ajatuksia

 Kun palasin töihin elokuussa, aloin toivottaa ihmisille hyvää syksyä. Siksi, koska minulla syyskausi alkanut ja kesä loppunut sitä mukaa kun loma oli takana. Ja siksi, että syksy ei ole minulle negatiivinen asia. Syksy on minulle pimeneviä iltoja, jolloin tähdet palaavat taas kunnolla näkyviin. Syksy on minulle suurikokoisten hämähäkkien parasta bongailuaikaa. Varsinkin ristekkejä on paljon liikkeellä. Syksy on puiden väriloistoa. Syksyn värit puiden lehdissä on syksyä. Tyhjät oksat kuuluvat talveen. Syksy on viljapuimurit pelloilla. Kurkiauran lähtö. Herkulliset ruokasienet. Syksy on uusia ihmisiä, sillä henkilössä on tapahtunut vaihtuvuutta ja uudet opiskelijat ovat oppilaitoksissa. Syksy on paluuta tuttuun arkeen. Hyvään arkeen, joka kannattelee muutostenkin keskellä.

 Törmäsin pari päivää sitten Thomas Mertonin, munkin ja runoilijan sitaattiin, joka jäi resonoimaan minussa nyt adventtiaikaan. Vapaasti itse suomentaen se kuuluu näin: "Puhu toivon sanoja. Ole ihminen tänä kaikkein epäinhimillisempänä aikana. Varjele kuvaa ihmisestä, sillä se on kuva Jumalasta." Näissä sanoissa kaikuu minusta Matteuksen evankeliumin teksti: " Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle", ja se kutsuu meidät kaiken joulunvalmistelukiireen keskellä pysähtymään näkemään toiset ihmiset. Ja kun näen toiset ihmiset, näen ehkä senkin, miten hekin ovat Jumalalle rakkaita. Näitä kohtaamisia kukin meistä tarvitsee, ja ne tuovat toivoa ja rakkautta maailmaan. Tähän aikaan. Kaikkiin aikoihin.

 Yksi suosikkielokuvalajini on tieteiselokuvat, joissa joukko ihmisiä haaksirikkoutuu vieraalle planeetalle. Ja sitten sillä planeetalla on jokin hirviö, joka alkaa jahdata ihmisiä. Katson myös Walking Dead -zombiesarjaa. Mutta miksi minä jaksan katsoa sitä kaudesta toiseen, eikö ajatus zombie-uhkasta ihmisten kimpussa käy tylsäksi jo muutaman jakson jälkeen? Katson molempia siksi, että minusta ne eivät lopulta kerro hirviöistä tai zombeista, vaan ne kertovat ihmisistä. Ne kertovat ihmisistä, jotka eivät ole mitään ihannekuvia, vaan ihmisistä joilla on myös heikkouksia ja huonoja luonteenpiirteitä, jotka varsinkin poikkeustilanteissa tulevat esiin. Mutta kuitenkin, kaikki nuo epätäydelliset ihmiset toimivat vaikeissakin tilanteissa yhdessä ja voittavat vaikeuksia, selviävät eteenpäin. Koska pappina ja työnohjaajana olen kiinnostunut ihmisistä ja ihmisten muodostamista yhteisöistä ja koska ajattelen, että tarinoiden kautta me kerromme jotain todellista, jotain siitä, mitä ihmisyys o...

  Pahuutta. Sitä hyökkäys ja sotatoimet Ukrainaa kohtaan ovat yhtään kiertelemättä. Siksi tämä aamun uutiset sodan alkamisesta pysäyttävät meidät. Ajatuksemme ja rukouksemme suuntaavat heti päivän alettua Ukrainaan. Ja koska uutinen pysäyttää meidät, herättää huolta maailman turvallisuudesta ja ehkä maastammekin, on tärkeää, ettei asiaa jää pohtimaan ja murehtimaan yksin. Puhukaa, ystävien, läheisten, perheenjäsentenne kanssa. Olkaa tukena heille! Tämä koskettaa nyt taatusti meitä kaikkia.   Jos koet, että asiasta on helpompi puhua ulkopuolisen kanssa, olemme me oppilaitospapit ja muut kirkon työntekijät sitä varten. Meihin voi olla suoraan yhteydessä ja sopia keskusteluajan. Tai jos et halua varata aikaa, löytyy Turusta myös keskusteluapua 16-30 -vuotiaille alkuviikon päivinä ilman ajanvaraustakin, juttupiste-nimellä kulkevasta palvelusta.   "Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman..." (virrestä 600)

 Luin ennen joulua loppuun erään teologisen kirjan, jossa sanottiin Jumalan katselevan maailmaa ja ihmisiä myötätunnolla. Koska Jumala näkee kaiken, hän tuntee ihmisten elämäntilanteet, ja osaa siksi katsoa meidän mielestämme hankaliakin tapauksia - niitä, joiden kanssa suksemme menevät ristiin - myötätunnolla. Sitä heijasti myös Kristus tavassaan, jolla hän Raamatun mukaan kohtasi ihmisiä. Sitä haluan itsekin harjoitella taas nyt alkaneena vuonna. Sitä, että etsin itsestäni myötätuntoisia silmiä toisia kohtaan. Sillä jos näen toisen myötätunnon kautta, osaan ehkä paremmin - taas hetken ajan - noudattaa rakkauden kaksoiskäskyäkin.

  Kristillisiin tapoihin kuuluu siunausten toivottaminen. Siunaus tarkoittaa, että siunauksen lausuja toivoo hyvää toisten elämään. Sellaisena toivon sen teidän kuulevan, riippumatta siitä mikä itse kunkin teistä vakaumus on. Haluan toivottaa teille kaikille hyvää. Herra siunatkoon sinua että tänään, katsellessasi kuluneita opiskeluvuosia voisit hymyillä ja nähdä niissä paljon hyvää: kokemuksia ja oppimista, muistoja ja tärkeiksi tulleita ihmisiä. Hän siunatkoon sinun valmistumisesi, että voisit havaita itsessäsi sopivasti osaamista ja sopivasti keskeneräisyyttä. Sillä ei ole ammattilaista ilman molempia niitä. ja varjelkoon sinua. Varjelkoon sinua pelolta ja epävarmuudelta niinä hetkinä, kun tulevaisuus on täynnä kysymysmerkkejä. Hän varjelkoon sinua menettämästä arvojasi ja ihanteitasi ja päämääriäsi. Sillä ne antavat suunnan sille, millaiseksi ihmiseksi ja ammattilaiseksi kasvat.    Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle että löytäisit hyvää ...

Uusimmassa animaatiossani pohdin sitä, mistä aatehistoriallisesti tulee tapamme hahmottaa ajan kulumista. Ja alleviivaan sitä, että aika ja aikakäsitys ovat kaksi eri asiaa. Aika kuluu, sille ei voi mitään. Mutta sille voi, miten aikansa käyttää. Siksi vapaa-aika arjen vastapainona on tärkeää!

 Viime viikolla ammattikoulujen henkilöstö palasi töihin ja tällä viikolla saapuvat myös opiskelijatkin - uudet ja jatkavat. Tähän syksyn alkuun liittyen tein tällaisen animaation, jossa luostaria vertauskuvana käyttäen koetan sanoa jotain yleistä (uusien) yhteisöjen jäsenenä olemisesta, elämästä ja arjesta.

Tätä kirjoittaessa on ystävänpäivä, ja meillä Suomessa on nimenomaan tapana juhlia silloin ystävyyttä laajemmassa merkityksessä - joissain muissa maissa päivä on omistettu pelkästään rakkaudelle. Ehkä me olemme liian jäyhää kansaa juhlimaan rakkautta? Sitä ystävyyttä ja kaikkia lähipiirin ihmisiä on kiva aina välillä huomioida. Mutta siinäkin yksittäistä päivää tai jotain ainutkertaista tempausta voimakkaammin puhuu kaikki ne pienet hetket pitkin matkaa, arjessa. Kaikki ne yksittäiset hetket läheisten tai vieraiden kanssa, joissa oikeasti pysähdyn ja annan aikani juuri sille kohtaamiselle, ne ovat merkittäviä. Ja niiden summa on se, mikä ajan myötä kasvaa mitään yksittäistä tekemääni suuremmaksi.

Ennen papintöitäni tein hetken töitä Alkossa. Myymälätyössä tärkeää oli työasu, sillä se kertoi asiakkaalle heti sen kuka kuului myymälän henkilöstöön. Opin siihen, että kun lähdetään töihin, puetaan työvaatteet päälle. Jatkoin tätä hyvää rutiinia papiksi tultuani. Osittain siksi, ettei aamulla tarvinnut miettiä vaatetusta kun kiskoi virka-asun ylle. Mutta myös siksi, että varsinkin nyt oppilaitoksissa toimiessani vaatetus paljastaa minut heti papiksi. Ei tarvitse naaman perusteella muistella, että kukahan tuo tyyppi nyt olikaan. Sen lisäksi paita muistuttaa minua itseänikin siitä, että olen nyt liikkeellä tässä roolissa, tässä tehtävässä. Aidosti koko ajan omana itsenäni toki, mutta myös ammatillisessa tehtävässä, pappina. Se luo odotuksia sille, mitä teen ja miten teen. Samalla tavalla kun vapaa-ajan vaatteet kertovat nekin siitä missä asioissa milloinkin menen, lenkillä tai remonttia tehdessäni. Lutherin mukaan ihmiset (ja kristityt) ovat olemassa toisia ihmisiä varten. Jokaise...

Olemme pian pääsiäisessä. Tänäkin vuonna halusin paastota laskiaiselta pääsiäiseen. Aluksi meinaisin tehdä sen taas mekaanisesti, luopumalla jostakin. Siitä muotoutui kuitenkin lopulta henkinen harjoitus: päätin koettaa luopua pahan puhumisesta ja juoruilusta. Kuvittelin, että tavoite on hankala. Mutta hyvin pian siinä alkoi käydä niin, että - tavoitteen ansiosta - aina kun meinasin sanoa jostain henkilöstä jotain negatiivista, huomasin asian. Ja huomion kiinnittyminen helpotti sitä, että oli vain hiljaa. Olemme pian pääsiäisessä, mutta toivon, että harjoittelu asian äärellä minulla jatkuu. Ja jos jokin hiertää, minun on parempi puhua siitä suoraan ihmisen itsensä kanssa. Niin solmuja saa auki.

Kuljin kaupungilla ihmisen perässä, joka spontaanisti kumartui poimimaan jonkun toisen heittämän roskan maasta ja laittamaan sen roskikseen. Joidenkin ajatus yhteisestä on, että muut hoitaa. Joidenkin toisten se, että yhdessä hoidetaan.

Jokainen kohtaaminen tänään on mahdollisuus nähdä Jumala. Jokainen vastaantulija on ainutlaatuinen ihminen, jokaisesta voi löytää jotain arvokasta. Jokaisella on jotain mitä minulla ei ole. Jokaisella on omat kipunsa, vaikkeivät ne näy päälle. Jokainen kohtaaminen tänään on osa minun elämääni, tätä päivääni. En ole yksin. Olen myös osa muita. Osa sitä, mitä olemme yhdessä.

Jumala syntyi köyhille vanhemmille, eläinten keskelle karjasuojaan kun muuta kattoa ei pään päälle löytynyt. Kulki ihmisten hyljeksimien joukossa: sairaiden ja toista kansallisuutta olevien, rikollisten ja köyhien, omassa elämässään epäonnistuneiden joukossa. Kohtasi jokaisen heistä ainutlaatuisena ja arvokkaana. Ja menemällä heidän keskelleen toi näkyviksi heidät myös niille toisille, jotka siihen asti olivat kääntäneet kasvonsa ja kulkeneet ohi. Siitä joulu vuosittain meitä muistuttaa. Siitä, että Jeesuksen syntyminen itse kunkin sydämeen voi avata silmämme näkemään toiset, johtaa meidät auttamiseen ja toisen ihmisen arvostavaan kohtaamiseen, oli kyse perheen jäsenestä tai ventovieraasta. Avata meidät näkemään maailmassa muuta kuin se mitä meille syötetään, oli kyse kauneusihanteista tai kulutustavarasta, tai ihmisten välille rajoja rakentavasta ja itsekkyyden hyveeksi väittämästä populismista, tai julkisuuden ja oman kunnian tavoittelusta. Jumala joka on kaikki, luopui kaikesta ...

Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.

"Normally, we do not so much look at things as overlook them", Alan Watts sanoi. "Normaalisti emme niinkään katso asioita, vaan ylenkatsomme niitä." Katsominen on pysähtymistä asian tai ihmisen äärelle. Tämän kohtaamista omana itsenään. Ylenkatsominen taas on ohittamista. Minkä kaikkien asioiden ja keiden kaikkien ihmisten ohi tänäänkin kuljen, muka kiireessäni ja ajatukset muualla? Mitkä noista asioista ehkä ansaitsisivatkin hetken pysähdyksen ja arvostavan katseen?

Kuulemma pohjoisamerikkalaiset tasankoheimot antoivat suomalaisille maahanmuuttajille nimen valkoiset-jotka-ovat-niin-kuin-me. Syynä oli se, että heimojen omiin perinteisiin kuului henkisen ja fyysisen puhdistuksen paikka nimeltä hikimaja, jossa kuumennettujen kivien lämmittämässä huoneessa istuttiin pitkään. Ainoana kansana uusista tulijoista suomalaiset laittoivat heti saunansa pystyyn, ja se kiinnitti huomion. Löydettiin jotain yhteistä kieli-, uskonto- ja kansalaisuusmuurien yli. On tavattoman helppoa nähdä aina se, mikä tekee meistä meidät - ja liian usein se sanoitetetaan sitä kautta, mitä me olemme ja muut eivät, mitä muut ovat ja me emme. Mutta on toisenlainenkin tapa olla. Eräs ystäväni sanoi kerran, että ajattele ihmisiä yläkäsitteistä käsin, vaan kohtaa jokaisen yksilönä. Dalai Lama (joka ei ole henkilökohtainen ystäväni) taas sanoi, että meidän pitäisi pyrkiä eroon kategorioista 'me' ja 'muut', ja laajentaa kategoriaa 'me' pitämään sisällään myös...

Aiemmin minulla oli tapana kirjoittaa kirjeitä, nykyään tyydyn askartelemaan kortteja. Kirjeessä on jotain hienoa, kiireetöntä. Kun sen kirjoittaa, sen joutuu jäsentelemään päässään valmiiksi, pohtimaan sitä mitä sanoo. Jos tulee kirjoitusvirhe, saa mustekynällä kirjoittava aloittaa alusta. Kun sulkee kirjeen kuoreen ja laittaa sen postiin, kestää sillä aikansa matkustaa perille. Vielä pidempi aika on siihen kun saa vastineen. Modernit viestintämuodot ovat hyviä asioiden nopeaan sopimiseen. Kirjeet ja kortit sen sijaan ovat paneutumista juuri siihen henkilöön, jota kirjeelläni lähestyn. Aikani antamista hänelle, vaikka hän onkin kauempana.