Siirry pääsisältöön

Pientä ja suurta

Tätä kirjoittaessa on ystävänpäivä, ja meillä Suomessa on nimenomaan tapana juhlia silloin ystävyyttä laajemmassa merkityksessä - joissain muissa maissa päivä on omistettu pelkästään rakkaudelle. Ehkä me olemme liian jäyhää kansaa juhlimaan rakkautta?

Sitä ystävyyttä ja kaikkia lähipiirin ihmisiä on kiva aina välillä huomioida. Mutta siinäkin yksittäistä päivää tai jotain ainutkertaista tempausta voimakkaammin puhuu kaikki ne pienet hetket pitkin matkaa, arjessa.

Kaikki ne yksittäiset hetket läheisten tai vieraiden kanssa, joissa oikeasti pysähdyn ja annan aikani juuri sille kohtaamiselle, ne ovat merkittäviä. Ja niiden summa on se, mikä ajan myötä kasvaa mitään yksittäistä tekemääni suuremmaksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Jättiläisrobotti

Kaivoin eilen laatikosta esiin vanhan Armored Core 4 -pelin. Pelissä on käsittämätön japanista englantiin väkinäisesti käännetty tarina ( Patrick Stewartin lukemana). Siinä on valtava määrä valikoita hienosäätää omaa mechiä niin, että tehtävien väliseen tuunaukseen saa helposti kulumaan 20-30 minuuttia. Itse tehtävät kestävät sitten puolitoista minuuttia ja niiden vaikeustaso kasvaa eksponentiaalista vauhtia yhdessä turhautumisen kanssa. Lisäksi kaikkia näppäinyhdistelmiä ei vaivauduta kertomaan. Ja useinhan se on niin meidän ihmisten elämässäkin - kuten papin kuuluu tästä jatkaa. Juju onkin siinä, satsaako pelkästään niihin puolitoistaminuuttisiin vai oppiiko iloitsemaan tästä kaikesta.