Aten ajatuksia

 Yksi suosikkielokuvalajini on tieteiselokuvat, joissa joukko ihmisiä haaksirikkoutuu vieraalle planeetalle. Ja sitten sillä planeetalla on jokin hirviö, joka alkaa jahdata ihmisiä. Katson myös Walking Dead -zombiesarjaa. Mutta miksi minä jaksan katsoa sitä kaudesta toiseen, eikö ajatus zombie-uhkasta ihmisten kimpussa käy tylsäksi jo muutaman jakson jälkeen? Katson molempia siksi, että minusta ne eivät lopulta kerro hirviöistä tai zombeista, vaan ne kertovat ihmisistä. Ne kertovat ihmisistä, jotka eivät ole mitään ihannekuvia, vaan ihmisistä joilla on myös heikkouksia ja huonoja luonteenpiirteitä, jotka varsinkin poikkeustilanteissa tulevat esiin. Mutta kuitenkin, kaikki nuo epätäydelliset ihmiset toimivat vaikeissakin tilanteissa yhdessä ja voittavat vaikeuksia, selviävät eteenpäin. Koska pappina ja työnohjaajana olen kiinnostunut ihmisistä ja ihmisten muodostamista yhteisöistä ja koska ajattelen, että tarinoiden kautta me kerromme jotain todellista, jotain siitä, mitä ihmisyys o...

Sain (muutamien koneongelmien jälkeen) valmiiksi tämän animaation, jossa puhutaan yhteisestä matkasta, vaikeuksien voittamisesta ja siitä, miten kaikkien lahjat ovat yhteisessä käytössä. Kuten elämässä yleensäkin. Siksi ajattelen tämän sopivan nyt valmistumisia juhlittaessa. Onnea kaikille valmistuneille ja valmistuville, hyvää ja rentouttavaa kesää kaikille!

Lännenelokuvien sankarin John Waynen suuhun on laitettu seuraavat sanat: "Mikä on menestyksen salaisuus? Oikeat valinnat. Mikä kertoo, mikä vaihtoehto on oikea? Kokemus. Miten kokemusta kartutetaan? Väärillä valinnoilla." Tutkimusten mukaan nykyihminen ei uskalla sitoutua mihinkään, sillä elämästä on tullut jatkuvien valintojen sarja. Vaihtoehtoja on paljon tarjolla, mutta mistä tietää mikä on oikea? Siksi moni lamaantuu eikä sitoudu mihinkään siinä pelossa, että yksi valinta lukitsee muita vaihtoehtoja pois. John Waynen sitaatti sanoo muuta. Elämä on sarja kokeiluita. Välillä tulee tehtyä virheitä, mutta virheistä oppii ja taidot karttuvat. "Omnium rerum principia parva sunt", kuten muinaisessa roomassakin todettiin. Se tarkoittaa: alussa kaikki on pientä. Mutta uskaltamalla yrittää pienestä kasvaa suurta.

Jatkan edellisen tekstini teemasta, tarinoista. Monissa tv-sarjoissa ja konsoli-/tietokonepeleissä, kirjoissakin on juonenkaari, joka ulottuu jaksosta toiseen. Se on se, mikä nivoo jaksot yhteen. Mutta juonenkaarta eteenpäin kuljettavissa jaksoissa voi tapahtua pitkän kaaren kannalta myös hieman tai ei ollenkaan merkityksellisiä asioita. Ne ovat niitä "viikon hirviö" -jaksoja, joiden läpi kahlataan jotta päästäisiin taas itse jännittävään pääjuoneen kiinni. Elämän tarinassakin on pitkä juonikaari ja on niitä "viikon hirviöitä". Välillä itse kukin pysähtyy pohtimaan sitä, minne juonikaari kulkee minun tarinassani. Mutta se mikä tekee elämästä jännää on se, että joskus ne välijaksot palvelevat myös pitkää juonikaarta tavalla jota ei olisi voinut edeltä tietää. Siksi ei kannatta koettaa kirjoittaa omaa elämäänsä liian tiukasti jonkin ennalta tiedetyn kaaren mukaan. Elämä eletään joka hetki, ei vain päätarinassa, ja joskus sivupolku tuottaa sellaista mitä tietoi...

Tein työohjauskoulutuksen lopputyöni ns. yleisen myytin kaarta noudattavien tarinoiden kaaresta. Tai sitä liipaten. Useimmat tarinat menevät nimittäin säännönmukaisesti saman kaavan mukaan: sankarin arki murtuu, hän joutuu muutoksen keskelle, "autiomaahan", "toiseuteen", missä arjen säännöt eivät pelaa. Hän kohtaa matkallaan auttajan, jolta saa neuvoja ja välineitä eteen tuleviin haasteisiin. Hän joutuu kulkemaan tulikokeen läpi, jossa "kuolee" ja nousee kuolleista - symbolisesti siis hylkää vanhan minän ja kasvaa uudeksi minäksi, joka kantaa mukanaan matkan tuomia hedelmiä. Sitä aarretta lohikäärmeen luolassa, prinsessa ja puolta valtakuntaa. Tuo kaari löytyy (tosi-tv:tä myöten) aikamme kerrotuista tarinoista. Ja hyvä niin. Viesti nimittäin on aina sama: Elämä tuo eteen haasteita, mutta niistä selviää. Ja niiden kautta kasvaa, ja se mitä jää jäljelle on yleensä matkan arvoinen.

Piirroselokuvassa Bellevillen kolmoset on joukko hahmoja, joilla kaikilla on jonkinlainen maneeri. Ele tai tapa toimia toistuu tilanteessa kuin tilanteessa. Maneeri on syntynyt toistosta, siitä, että hahmon arjen toistuvat asiat ovat automatisoineet reaktion. Elokuvassa huumori syntyy siitä, kun nämä hahmot maneereineen sysätään uusiin tilanteisiin. Niissä he sitten toimivat aiemmin oppimansa pohjalta, toistaen eleensä riippumatta siitä toimiiko se uudessa tilanteessa vai ei. Välillä toimii, välillä ei. Meillä kaikilla on rutiineita, jotka helpottavat arkea. Niistä on kuitenkin hyvä tulla tietoiseksi, sillä muuten toistamme niitä sielläkin missä ne vastaavat huonosti tilanteisiin. On parempaa olla läsnä kussakin hetkessä, epävarmanakin, ja vastata hetkeen sellaisena kuin se meille esittäytyy. Näin tapahtuu kasvua.

Pidän tarinoista. Luen ja katson paljon. Mutta luen myös kirjoja uudestaan, katson saman elokuvan uudestaan. Ja huomaan, että jokaisella kerralla tarina muuttuu. Kiinnitän huomiota johonkin asiaan, jonka olen täysin ohittanut aikaisemmilla kerroilla. Siksi hyvät tarinat kertovat aina myös jotain meistä itsestämme. Ja siksi on välillä myös hienoa pysähtyä jonkun toisen/toisten kanssa pohtimaan kirjaa, elokuvaa, biisiä, maailmaa, sillä hän pystyy nostamaan minulle aivan toisenlaista näkökulmaa esiin. Itsestään käsin.

Elokuvassa Pitch Black  (Pimeän uhka), antisankari Riddick kyseenalaistaa Jumalan vaikusvallan: Sade sammuttaa suojaavat soihdut viimeisten vihamielisiltä avaruushirviöiltä säästyneiden juostessa pakoon. "Missä se Jumalasi nyt on?" hän nauraa. Vähän myöhemmin samainen antisankari palaa pelastamaan kanssaihmisiään yksin pakoon lähtemisen sijaan. "Siinä on Jumalani", pelastettava uskonoppinut sanoo. Todelliset ihmeet eivät aina ole jotain yliluonnollista, järjen ylittävää. Iso osa ihmeistä tapahtuu päivittäin ihmissydämissä kun me itsekkäät ja syntiset ihmiset valitsemme oman edun tavoittelun sijaan toisen hyvän. Se on Jumalan työtä meissä ja meidän kauttamme.