Elävä Pyhimys?

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Olen väsynyt niihin uskovaisiin, jotka kuvittelevat, että ottamalla vastaan Jeesuksen elämästä tulee pelkästään aurinkoista ja auvoista. Olen väsynyt niihin ateisteihin, jotka nielevät noiden uskovaisten mallin uskosta, ja kuvittelevat elämästä vieraantuneisuuden ja uskonnon välille yhtäläisyysmerkin. Usko on toki läsnä kaikessa elämässä vastaantulevassa, iloissa ja suruissa. Se ei selitä elämää pois, vaan antaa tavan suhtautua siihen.

Osallistuin vähän aikaa sitten työvelvoitteesta viikinki-juhliin. Kaikille laitettiin päähän muoviset sarvikypärät. Sitten meidät istutettiin pöytään, jossa ruokana tulisi olemaan pari kiloa lihaa per viikinki (onneksi meidät kasvissyöjät oli huomioitu omilla annoksilla). Väliin hoilattiin jollotuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä skandinaavisen sävelperinteen kanssa. Ihmisillä oli hauskaa, mutta minä keikuin jossain myötähäpeän ja turhautumisen välimaastossa. Meno oli hyvin kaukana populaarikulttuurin viikinkikuvasta ja vielä kauempana historian viikingeistä (joilla, kuten moni tietää, ei ollut sarvikypäriä). Eddassa , viikinkien oman tarinaperinteen kokoelmassa on jopa sananlaskujen joukossa sellainenkin viisaus, että "ei ole miehelle häpeäksi jos hän ei juo paljon alkoholia, eikä myöskään se, jos hän vetäytyy aikaisin nukkumaan". Se niistä hurjista viikingeistä! Ihmismieli on rannettu niin, että se luo uusia tilanteita silmällä pitäen malleja siitä, minkälaisia eteentu

Työpöytäni äärellä on seinällä muistutuksena kolumnisti Jaakko Lyytisen teksti, poimittu talteen Hesarista jokunen vuosi sitten. Kolumnissaan kirjoittaja siteeraa kalifornialaista tutkimusta toimistotyöläisten ajankäytöstä. Tutkijat olivat halunneet selvittää toimistoväen valituksia työpäivän pirstoutumisesta. Tulos yllätti tutkijatkin: keskimääräinen keskittymisaika yhteen asiaan oli kolme minuuttia. Sen jälkeen sähköposti, puhelu tai ihminen työhuoneen ovella keskeytti aina työt ja ajatukset. Ei ihme, että työ uuvuttaa. Ja kun sitaatilla aloitan niin sitaatilla lopetankin: Vastalääkkeeksi hektiselle arkirytmille siteeraan vapaasti Owe Wikströmin kirjaa Häikäisevä pimeys (s.129-130), jossa hän esittää kolme pientä harjoitusta oman ajankäytön rauhoittamiseen: 1. harjoitus Harjoitus toteutetaan silloin, kun ei ole mitään erityistä tekemistä. Istutaan pariksi kolmeksi minuutiksi aloilleen, eikä tehdä mitään. Ei reagoida puhelimeen tai muihin ärsykkeisiin, vaan ollaan. 2. ha