Siirry pääsisältöön

Kolme minuuttia

Työpöytäni äärellä on seinällä muistutuksena kolumnisti Jaakko Lyytisen teksti, poimittu talteen Hesarista jokunen vuosi sitten. Kolumnissaan kirjoittaja siteeraa kalifornialaista tutkimusta toimistotyöläisten ajankäytöstä. Tutkijat olivat halunneet selvittää toimistoväen valituksia työpäivän pirstoutumisesta. Tulos yllätti tutkijatkin: keskimääräinen keskittymisaika yhteen asiaan oli kolme minuuttia. Sen jälkeen sähköposti, puhelu tai ihminen työhuoneen ovella keskeytti aina työt ja ajatukset. Ei ihme, että työ uuvuttaa.

Ja kun sitaatilla aloitan niin sitaatilla lopetankin:

Vastalääkkeeksi hektiselle arkirytmille siteeraan vapaasti Owe Wikströmin kirjaa Häikäisevä pimeys (s.129-130), jossa hän esittää kolme pientä harjoitusta oman ajankäytön rauhoittamiseen:

1. harjoitus
Harjoitus toteutetaan silloin, kun ei ole mitään erityistä tekemistä. Istutaan pariksi kolmeksi minuutiksi aloilleen, eikä tehdä mitään. Ei reagoida puhelimeen tai muihin ärsykkeisiin, vaan ollaan.

2. harjoitus
Harjoitus toteutetaan silloin, kun on tunne siitä, ettei aika riitä ja kaikki vyöryy yli. Juuri silloin pitää lopettaa toimiminen ja olla aloillaan muutama minuutti. Silloin huomataan, ettei maailma romahdakkaan vaan joutaa odottamaan minua muutaman minuutin ajan.

3. harjoitus
Laitetaan herätyskello (tai nykyään vaikka kännykän ajastin) hälyyttämään 45 minuutin päästä. Sitten työskennellään keskeytyksettä koko 45 min. Ajan tultua täyteen maailma pysäytetään minuutin ajaksi, eikä tehdä yhtään mitään.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?