Siirry pääsisältöön

Viikingit

Osallistuin vähän aikaa sitten työvelvoitteesta viikinki-juhliin. Kaikille laitettiin päähän muoviset sarvikypärät. Sitten meidät istutettiin pöytään, jossa ruokana tulisi olemaan pari kiloa lihaa per viikinki (onneksi meidät kasvissyöjät oli huomioitu omilla annoksilla). Väliin hoilattiin jollotuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä skandinaavisen sävelperinteen kanssa. Ihmisillä oli hauskaa, mutta minä keikuin jossain myötähäpeän ja turhautumisen välimaastossa.

Meno oli hyvin kaukana populaarikulttuurin viikinkikuvasta ja vielä kauempana historian viikingeistä (joilla, kuten moni tietää, ei ollut sarvikypäriä). Eddassa, viikinkien oman tarinaperinteen kokoelmassa on jopa sananlaskujen joukossa sellainenkin viisaus, että "ei ole miehelle häpeäksi jos hän ei juo paljon alkoholia, eikä myöskään se, jos hän vetäytyy aikaisin nukkumaan". Se niistä hurjista viikingeistä!

Ihmismieli on rannettu niin, että se luo uusia tilanteita silmällä pitäen malleja siitä, minkälaisia eteentulevat asiat tai erilaiset ihmiset ovat. Näin kykenemme toimimaan kaaottisessa maailmassamme, mutta liian harvoin heräämme pohtimaan noita malleja, liian harvoin näemme niiden ohi edessämme seisoviin yksilöihin. Ja näin ollen meiltä jää ihmiset kokonaan näkemättä toisten otsaan lyömiemme kumileimojen ansiosta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.