Elävä Pyhimys?

Aamurukous Jumala, Sinun puoleesi minä huudan päivän koittaessa. Auta minua rukoilemaan ja kokoamaan ajatukseni Sinun tykösi; en voi tehdä sitä yksin. Minussa on pimeää, mutta Sinun luonasi on valkeus; minä olen yksinäinen, mutta Sinä et minua hylkää; minä olen pelokas, mutta Sinulla on apu; minä olen levoton, mutta Sinun luonasi on rauha; minussa on katkeruus, mutta Sinun luonasi on kärsivällisyys; minä en ymmärrä Sinun teitäsi, mutta Sinä tiedät tien minulle. (Natsien vangitseman Dietrich Bonhoefferin jouluna 1943 kirjoittamia rukouksia vankitovereilleen.)

Ollessani taas kerran koulukäynnillä minulta kysyttiin, josko opiskelijoilta olisi kuulunut tarvetta hiljaiselle huoneelle oppilaitoksen tiloissa. Hämmennyin. Ei, en ollut kuullut kenenkään asiaa aiemmin esille ottaneen. Ja tarkemmin ajatellen en itsekään ollut pysähtynyt koskaan pohtimaan tuota mahdollisuutta, siitäkään huolimatta, että tiesin hiljaisia huoneita olevan niin sairaaloissa kuin lentokentilläkin, messutapahtumissa ja urheilukilpailuissa. Siitäkään huolimatta, että olin itse ollut sellaisia organisoimassa useammallekin tapahtumalle. Ja kuitenkin, eikö hiljentymistila sopisi oppilaitosympäristöön siinä missä minne tahansa muuallekin modernin yhteiskunnan kiireen ja hälinän keskelle? Hiljainen huonehan on tila, jota voi käyttää halutessaan hartauteen tai jonkin uskontoperinteen mukaiseen rukouselämään. Mutta se on myös tila, joka ei ole sidoksissa tiettyyn tunnustukseen tai tiettyyn hengelliseen suuntaukseen. Se on paikka, jonne voi tulla hetkeksi pysähtymään omiin ajatuksii

Yleensäottaen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen journalistinen arvo on miltei miinusmerkkinen, lehden tasapainoillessa muka-nuorekkaan gonzoilun ja muka-trenditietoisen tapahtumaraportoinnin välillä. Mutta tänään sekaan oli mahtunut asiaakin, juttu kodittomuuteen jämähtäneistä ihmisistä. Kohti lamaa junan lailla kulkevan valtakunnan, jossa tehtaita lopetetaan ja ihmisiä laitetaan pihalle, jossa verokevennykset menevät parempituloisten taskuihin kattaen köyhimmillä nippa nappa inflaation tuomat korotukset elinkustannuksiin, jossa porvarihallitus isolla kädellä yksityistää ja pääministeri mahtikäskyllään ohjaa kansaa samaistumaan niihin, joilla menee "ihan hyvin", elää aikuisten oikeasti monia ihmisiä, jotka ovat pudonneet kelkasta ja jääneet hankeen. Näille ihmisille keskustelu hajasijoitetuista viherlähiöistä ideaparkkeihin sukkuloivista nuorista urbaaneista ihmisistä on yhtä turhanpäiväistä kuin opetusministerin viikonmittainen kokeilu opintotuella selviämisestä. Triviaali aja

halusin hienon Matchboxin valmistaman metallisen Range Rover -paloauton. Punainen maasturi, vilkku ja tikkaat katolla, sammutusletku vesipumppuineen auton takana, vinssi koukkuineen keulalla. Kaksi palomiestä. Ja tämän toiveen ilmaisin nippa nappa ennen nimipäiviäni. Auto oli sen verran harvinainen, etten sitä siihen hätään saanut. Mutta korvikkeeksi äiti teki muovisesta Range Roveristani - hieman mielikuvitusta käyttäen - miltei toivotun. Tikkaat katolle, lego-vilkku teipillä kiinni, lankakerästä lankaa etuakselin ympärille vinssiksi. Sinä nimipäivänä pääsin siis leikkimään Range Rover -paloautolla. Varsin pian kyllästyin, ja lelu palautettiin alkuperäiseen asuunsa. Aidon tuotteen sain jälkijunassa, mutta ilman äitini tekemää korviketta en todennäköisesti muistaisi aitoakaan. --- halusin Star Wars -innostuksen ollessa suurimmillaan oikean X-wing -hävittäjän leikkejä varten. Muovisia figuureita varten sellainen olisi ollut tuhottoman kallis, enkä ole varma oliko sellaisia edes kaupan