Siirry pääsisältöön

Puu ja sen hedelmät

Yleensäottaen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen journalistinen arvo on miltei miinusmerkkinen, lehden tasapainoillessa muka-nuorekkaan gonzoilun ja muka-trenditietoisen tapahtumaraportoinnin välillä. Mutta tänään sekaan oli mahtunut asiaakin, juttu kodittomuuteen jämähtäneistä ihmisistä.

Kohti lamaa junan lailla kulkevan valtakunnan, jossa tehtaita lopetetaan ja ihmisiä laitetaan pihalle, jossa verokevennykset menevät parempituloisten taskuihin kattaen köyhimmillä nippa nappa inflaation tuomat korotukset elinkustannuksiin, jossa porvarihallitus isolla kädellä yksityistää ja pääministeri mahtikäskyllään ohjaa kansaa samaistumaan niihin, joilla menee "ihan hyvin", elää aikuisten oikeasti monia ihmisiä, jotka ovat pudonneet kelkasta ja jääneet hankeen.

Näille ihmisille keskustelu hajasijoitetuista viherlähiöistä ideaparkkeihin sukkuloivista nuorista urbaaneista ihmisistä on yhtä turhanpäiväistä kuin opetusministerin viikonmittainen kokeilu opintotuella selviämisestä. Triviaali ajatusleikki, joka ei omaa todellisuutta muuta yhtään mihinkään suuntaan.

Nuorin hesarin jutussa olevista pitkäaikaisista kodittomista on 26-vuotias. Nuorempiakin varmasti on.

Omaan keskiluokkaiseen aamiaispöytääni - katto pään päällä ja ruokaa pöydässä - artikkeli toimi ihan hyvänä muistutuksena siitä, miten tärkeää pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on, miten tärkeää on muistaa - ja nähdä ihmisinä - nimenomaan ne, joilla ei mene hyvin.

---

Yllättävää kyllä, kaksi neljästä artikkelin ihmisestä viittasi uskoon. "Oopiumia kansalle", jyrisee Marx. Ei ehkä niinkään. Vaan ehkä ilmaus siitä, että Jeesuksen esimerkkiä vielä seurataan Pelastusarmeijassa, Hurstin poruikoissa ja kirkon diakoniatyössä. Vielä löytyy niitä, joita oma hyvinvointi ei estä näkemästä, niitä, jotka näkevät vaivaa niiden eteen joilla ei ole mitään.

Jumala on aidoimmin läsnä kurjuudessa ja kärsimyksessä. Vaikka elämä lyö molemmille poskille ja kaksin käsin, usko säilyy. Ei taivaspaikan takia, niinkuin Marx ehkä kuvitteli, sillä maailman pahuus estää taatusti näkemästä kovin kauas nykyhetkeä pidemmäksi. Usko säilyy, ei vapauttajana kärsimyksestä vaan siitä huolimatta. Säilyy, koska kaikkialla läsnäoleva Jumala kanssaelää kaikki kärsimykset. Mikään ei vie sitä pois.

(Matt.25:34-40)
Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.'

"Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?' Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.'

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Eikö nukuta? Vinkkejä nukahtamiseen

Kesä on takana, työt ja koulut alkavat. Loman aikana tuli ehkä opeteltua toisenlainen päivärytmi. Ehkä myös kaikki syksyn aloittamiseen liittyvät stressaa, ja vaikuttaa nukkumiseenkin? Tässä videossa muutama vinkkini siihen, miten ainakin itse saan paremmin itseni nukahtamaan.